Travelling light Kambodzhassa

Tänä vuonna tuntui siktä, että oli taas perinteisen joulupaon aika. Maaksi valikoitui Kambodzha, jonne varsinkin Tuukka on mielinyt jo pitkään katsomaan Angkor Watin temppeleitä. Niiden lisäksi maassa on kuitenkin paljon muutakin, muun muassa Thaimaan veroisia hiekkrantoja ja saarikohteita. Erityisen houkuttelevia niistä tekee se, että sisällissodista pitkään kärsinyt maa on muuntautunut turistikohteeksi kunnolla vasta viimeisen 15 vuoden aikana, eli pakettimatkaturismi ei ole vielä vallannut joka kolkkaa.

Kaivelimmekin rantakohteiksi kaksi hiukan hipimpää kohdetta: saaret Koh Ta Kiev ja Koh Rong Sanloem. Niitä ennen tosin chillattiin kaksi yötä Otres beachilla Sihanoukvillessa, joka sekin oli melkoisen mielyttävä paikka rantaravintoloineen.

Matkan alkuun toi vähän ylimääräistä säätöä se, että meidän molempien matkatavarat jäivät jonnekin matkalle kahden vaihdon lentomatkalla. Eka lento lähti Helsingistä puolitoista tuntia myöhässä lumipyryn takia, ja meillä oli Zürichissä 25 aika vaihtaa seuraavaan koneeseen. Juostiin hienosti terminaalista junan kautta toiseen terminaaliin ja lopulta 12 minuutissa portilta toiselle niin, että ehdittiin Hongkongin koneeseen viime minuuteilla. Laukut kuitenkin jäivät joko sinne tai sitten jo Helsinkiin, jossa oli uutisten mukaan tuolloin tiistaina muutenkin yli 2000 laukkua jumissa.

Laukut saapuivat lopulta Kambodzhaan ilmeisesti vain pari päivää myöhässä, mutta joku matkalla sähläsi yhteystietojen kanssa niin, että meille ei tullut asiasta mitään infoa ennekuin aloin itse soitella lentokentälle. Täällä siis eivät ensinnäkään suostu soittamaan muihin kuin paikallisiin puhelinnumeroihin, ja lisäksi laukku kuljetetaan vain lähimmälle bussiasemalle asti.

Tämän vuoksi ensimmäinen lomaviikko sujui hyvin pienillä pakaaseilla ja piti aloittaa reissu ostamalla matkavaatteita ja hygieniajuttuja Sihanoukvillesta. Odotamme mielenkiinnolla, miten niistä saa korvauset lentoyhtiöltä, kun täällä päin ei oikeinnoita ostoskuitteja harrasteta.

Lopputuloksena nyt vasta onkin liikaa tavaraa mukana, kun tuli hankittua pari ylkmääräistä vaatekertaa. Mutta opimmepa samalla, että kaupungissa ei ilmeisesti myydä juuri lainkaan naisten alusvaatteita, eikä kovin paljon miestenkään. Onneksi biksuilla pärjää biitsillä pitkälle.

Kohta lisää tarinaa saarilta!

Chitwanin viidakossa

Vuoriston jälkeen vähän viidakkomeininkiä. Matkustettiin turistibussilla (vähän paikallisbussia siistimpi ja kalliimpi bussi, joita menee suosituimpien kohteiden välillä) Pokharasta puolikkaan lepopäivän jälkeen Nepalin eteläosaan Chitwanin kansallispuiston huudeille. Majapaikaksi löytyi aivan puiston vieressä sijaitsevasta Saurahan kylästä Chitwan Gaida Lodge, kivasti viidakkoiseen puutarhaan rakennettu edukas mutta siisti resortti, jonka huhujen mukaan omistaa maan johtava ornitologi. Ainakin puutarha on vissiin rakennettu lintuja ajatellen, kun täällä on kaikenlaista ankkalammikkoa ja korkeaa puuta. Tässä terassilla istuessa onkin tullut bongattua ainakin hornbillejä ja vihreitä papukaijoja.

Pääsyy, miksi turistit tänne tulevat on tosian Chitwan, Nepalin suurin luonnonpuisto,jossa asusta vapaina muun muassa bengalintiikereitä ja villielefantteja. Puistoon pääsee tutustumaan jeepillä,norsusafarilla, kävellen tai kanootilla. Arvonnan jälkeen päädyimme itse tekemään yhdistetyn kanootti- ja trekkausretken niin, että aamulla mentiin jokea alavirtaan pari tuntia kanootilla ja käveltiin loppupäivä takaisin viidakossa kierrellen. Sopivan jännittävää hommaa siis kaikkien petojen keskellä! Valtaosa eläimistä toki jonkin verran pelkää ihmistä ja ne haistavat ja kuulevat meidät aika kaukaa. Mutta silti ihan todellinen mahdollisuus joutua kasvokkain niiden kanssa. Oppaamme Khrisna kertoikin heti trekin aluksi selviytymiskeinot eri eläinten kohdalla: sarvikuonoa paetaan puuhun, karhua lyödään kepillä päähän ja villielefanttia toivottavasti ei kohdata.

Onneksi ei tarvinnut kokeilla kuitenkaan mitään noista keinoista, vaikka pari kertaa oltiinkin metrien päässä sarvikuonosta! Yksi muun muassa tuli keskeyttämään evästaukomme joen rannalla ja toista hiivittiin katsomaan kun hän möllötti viilentymässä purossa. Kaikkiaan päivän aikana bongattiin 12 sarvikuonoa (osa katselutornista, jossa vietettiin lounastaukoa ja siestaa siihen aikaan, kun eläimetkin enimmäkseen lepäsivät helteessä), langur-apinoita ja makaki-apinoita, monta krokotiilia joella, peuroja, paljon erilaisia lintuja riikinkukosta kingfisheriin, ja ehkä kuultiin leopardi puskassa. Tiikeri jäi siis näkemättä, mutta ehkä ihan hyvä – rehellisesti sanoen en ehkä olisi halunnut sitä polulla kohdatakaan! Viereisen huoneen belgialaiset näkivät seuraavana päivänä jeepistä kolme tiikeriä, ja heidän oppaalle päivä oli kuulemma uransa paras.

Meillä oli joka tapauksessa kiva kokemus ja mahtava opas. Puistoon mennään sääntöjen mukaan aina kahden oppaan kanssa. Meillä oli mukana 28 vuotta oppaana toiminut ihana Khrisna ja hänen ehkä oppipoikansa, nuorempi apuopas. Khrisnalla näytti olevan paitsi huikea lajituntemus, myös selkeästi tatsi siihen, mistä sivupolulta sarvikuonoja löytää. Ja seurassaan oli ihan turvallinen olo tallustaa.

Sarvikuonobongauksiin tyytyväisenä päätettiin jättää jeeppisafari väliin ja käytiin toisena Chitwan-päivänä tekemässä lyhyt norsusafari. Se tosin ei ollut luonnonpuistossa sisällä vaan viereisessä viidakkometsässä (puistoonkin pääsee virallisilla government-elefanteilla, mutta se olisi ollut kalliimpi keikka). Sielläkin näkyi kuitenkin peuroja, makakeja ja villisikoja – ja kaikki ihan muutaman metrin päästä! Elefantin haju nimittäin peittää ihmisen tuoksun hyvin ja muut eläimet eivät pakene elefanttia selässä killuvista ihmisistä huolimatta. Ehkä tuo olisi siis kiva kokemus puiston sisälläkin jos pääsisis sarvikuonon viereen.

Elefanttien kohtelusta tosin jäi vähän kahtiajakoinen kuva. Eläimet vaikuttivat ihan hyvinvoivilta, mutta aika monesti niitä mätkittiin puukepillä päähän safarin aikana mahoutin eli ratsastajan toimesta (joka norsulla on muuten vain yksi mahout johon se tottuu ja muut eivät sen selkään pääse ohjastamaan). Mutta vaikea sanoa kuinka helposti norsu lähtee viemään jos kuria ei pidetä yllä, tai että oliko rangaistukseen joku hienovarainen syy, jonka vain mahout tulkitsi. Pitää ehkä selvitellä asiaa vähän lisää. Kylän elefanttien ruokintakeskuksesta joka tapauksessa jäi aika ikävä fiilis, kun monia elefantteja siellä pidettiin molemmat etujalat yhteen kahlittuina. Vaikutti siis lähinnä eläintarhalta.

Noin muuten Sauraha on aika turismiin keskittynyt paikka varsinkin tuosta keskustasta. Ja ehkä hieman rasittava; joen rannalla pyörii valtavasti jengiä maastonvihreissä asuissa ja kaikki väuttävät olevansa valtion\puiston\kyläyhteisön virallisia oppaita, ja ovat kovasti myymässä ties mitä. Otettiin omat retket lopulta ihan resortin kautta vähemmän säädön vuoksi, kun selvisi että hinnoissa ei ole kovinkaan paljon ylimääräistä halvimpiin kaudulla kaupattuihin verrattuna. Sinänsä tuota paikallisten kyläläisten opaskollektiivia olisi ollut ihan kiva tukea.

Vielä hiukan lungia oleilua täällä 32 asteen helteessä ja sitten kohti Kathmandun laaksoa. Ensi viikoksi tänne etelään oli luvattu 38 asteen lukemia, KTM:ssä pitäisi olla inhimilliset 27.

Vuorille ja takaisin

Takaisin alavilla mailla! Tuukka koostaa myöhemmin tarkemmin päiväkohtaisia juttuja trekistä muistiinpanojen pohjalta, mutta tässä vähän päällimmäisiä tunnelmia. Annapurna circuit tosiaan ei vaikuttanut kovin toteutettavissa olevalta reitiltä näillä sääolosuhteilla, joten lähdettiin trekkaamaan kohti Annapurna base campia, tuttavallisemmin ABC:tä. Yksi Nepalin klassisia vaellusreittejä kuitenkin.

Alkumatkasta tuli vielä vastaan väkeä, jotka eivät olleet selvinneet perille asti liian lumen vuoksi, mutta pari päivää myöhemmin alkoi vastaan tulla naamansa lumisessa auringossa ABC:llä polttanutta väkeä. Reitti alkoi siis näyttää ihan toiveikkaalta! Omaa epätoivoa tosin nostattivaelluksen päällä paluun tehnyt vatsatauti, minkä vuoksi jouduttiin pitämään pari aika helppoa trekkauspäivää. Mutta yllättävän hyvin sitä lopulta selvisi vuorta ylös vaikka ruokaa ei meinannut saada syötyä ollenkaan. Onneksi teahouseista saa teen ja nepskuruoan lisäksi laajahkon valikoiman kaikkea länkkärilohturuokaa ja vieläpä yllättävän hyviä sellaisia.

Reitti, jota seurasimme oli kai oikeastaan nimeltään joku Millenium trek: lähdettiin Phedistä ABC:tä kohden ja paluumatkalla kohti Ghorepania. Selvittiin kuudessa päivässä Mahccapuccare (kirjoitusasu?) base campille, josta seitsemännen päivän aamuna ABC:lle 4100 metriin. Alas tultiinkin sitten aika vauhtia parilla stopilla Ghorepaniin. Siitä jatkettiin vielä Pokharan hostelliomistajan vihjeen perässä parin päivän mittainen extrakierros Khopra Dandaan katsomaan maisemia vielä kertaalleen 3700 metristä. Tuo oli kyllä aivan huippu lisäkierros, oltiin reitin varrella community lodgeissa eli paikallisten ylläpitämissä teemajoissa ainoat asiakkaat ja polulla tuli vastaan yksi trekkiseurue ja lisäksi vain ihania nepalilaismummoja!

Ja no, itse ABC ja MBC eli kaksi Annapurnatrekin korkeinta stoppia olivat kyllä huikeita paikkoja aivan vuorten keskellä parin metrin hankien peittämänä. Ja upea tähtitaivas ja kuu, joiden valossa matkattiin aamuviideltä kohti ABC:tä ja auringonnousua. Pakkasta oli riittämiin, mutta toisaalta päivällä auringossa tosi lämmintä. Ja öisin meidän Kathmandusta hankkimat untuvamakuupussit pitivät lämpimänä, melkeinpä liiankin. Lihaskipua esiintyi yllättävän vähän, tuntui että parin päivän jälkeen kroppa jotenkin sopeutui kävelymeininkiin. Ja omat tavaratkin tuli kannettua rinkassa ihan itse ylös asti!

Summaten: vatsavaivat unohtaen ihan huippu kahden viikon trekkausreissu, josta ehkä vähän jäi vielä vaellusnälkä. Tuukalle sen verran, että matkamuistoksi lähti mukaan kasa vaelluskarttoja eri puolilta Nepalia. Mikäs siinä, trekkauselämä oli jotenkin ihanan yksinkertaista ja toimii pääntyhjennyksenä – hädin tuskin muistimme mitä omaisuutta oli jätetty Pokharaan jemman paluuta odottamaan.

Mutta uudet kujeet ensin, tällä haavaa asustamme Saurahassa Chitwanin kansallispuiston vieressä ihan Nepalin etelärajalla – täällä on yli 30 astetta lämmintä ja viidakko, näistä meiningeistä kohta lisää!

Happy Holi!

Holin juhlinnan kuvaus onnistuu ehkä paremmin valokuvien avulla, mutta täytyy lisätä ne postiin vasta myöhemmin. Kaivoimme rinkasta väreille uhrattavan vaatekerran ja lähdimme rohkeasti kadulle. Ensimmäinen väri-isku tulikin 20 metrin päässä hostellilta, mutta ihan kiltisti ja lupaa kysyen. Turistihuudin keskustaa kohti mennessä meno hiukan yltyi ja värien määrä kasvoi, mutta meininki kaikkiaan aika hyväntuulinen.

Pakenimme härdelliä hetkeksi Phewa Talille soutelemaan, kun rannasta löytyi veneenvuokrauspiste. Tai oikeastaan kyse oli enemmänkin melomisesta, sillä airoja ei saanut mitenkään kiinni veneeseen. Mutta rytmi löytyi ja päästiin värjättyjen naamojemme kanssa hienosti kiertämään järven keskellä saarella oleva temppeli. Jonkin verran paikallista väkeä näytti olevan holisoutelolla – tosin on kohtalaisen hankalaa näin kokemattomin silmin erottaa intialaisia ja nepalilaisia.

Takaisin rannalle palattua holimeininki näytti yltyneen ja mukana myös nauravia lapsia vesipyssyjen kanssa. Paljon perheitä ylipäänsä porukalla liikkeellä, kaikilla naamat värissä ja kädessä jauhepussukat. Holiväri on siis erittäin hienojakoista pulveria, jota myydään kaduilla pienissä pusseissa. Samaa kamaa oli myynnissä Mysoren torilla hintiareissulla vuonna 2007, ja silloin taidettiin tuoda sitä tuliaisena vesivärikäyttöön! Näyttäisikin tarttuvan ainakin ihoon aika hyvin veden kanssa sotkettuna! Tässä suhteessa täytyy todeta, että nuo lapset vesipyssyineen olivat silti ihan ok, mutta aikuiset ukot heittelemässä ämpärillä vettä kadulle toisen kerroksen turvasatamasta eivät…

Siirryimme kadun hulinaa itsekin turvaan lounaalle ja kahville ravintolan kattoterdelle, jossa tuli rupateltua holiyleisössä olleiden yhdysvaltalaisen Catherinen, brittiläisen Nn ja nepalilaisten Mayan ja Jobin kanssa. Maya kertoi, että vanhemmalla iällä kuulemma välttää holiroiskinnat ja kuulemma heillä kummallakaan ei yleensä ollut tapana seurata festivaalia saati juhlia kadulla itse. Täällä Pokharassakin näytti vahvasti siltä, että riemukkaimmin festaroivat paikalliset nuoret ja länkkärit. Ainakin tuolta kattoterdeltä katsottuna: korttelin päässä oli lava, jossa soitti coverbändi ja edessä oli kunnon katubileet.

Summaten: ainakin Pokharassa holi oli hauska kokemus, muutamaa humalaista setää lukuunottamatta jengi käyttäytyi ihan kivasti ja ainakin tummista vaatteista värikin lähtee irti. Tuukka kävi äsken kasin maissa illalla vielä kauppareissulla ja kaduilla oli jo melko hiljaista täällä Lakeside Eastilla päin ainakin. Nyt voi tietysti olla, että ollaan missattu jotkut elämämme parhaat katubilejatkot tuolla jossakin, mutta tervehenkisesti panostamme huomisaamun trekkilähtöön!

Ensikosketus Nepaliin

Tänä vuonna hintia-blogin kirjoittajien matkakohteena on Nepal, aikomuksena ennen kaikkea käydä vaeltamassa Himalajalla. Saavuimme Kathmanduun maanantaina. Kaupunki ei näyttänyt ihan parastaan, koska aamupäivällä oli ollut sateista ja lopputuloksena Thamelin kujat olivat aika mutaisia. Vetelimme taksiin hypänneelle toutille sujuvasti tarinaa siitä kuinka olemme tapaamassa keskustssa etukäteen maahan tulleet ystävät. Siitä huolimatta oli tarjolla hyvää majapaikkaa ja trekkaustarinoita, höystettynä kaverin omilla kuvilla, joissa hän on base campilla ilman paitaa. Hitusen siis intia-viboja ilmassa,huutelevia toutteja kun näyttäisi riittävän.

Kathmandusta lähdettiin heti seuraavana aamuna kohti Pokharaa, josta käsin päästäisiin Annapurna Circuitin starttiin. Trekkauslupia haettaessa selvisi kuitenkin yllättävä takaisku: vuorilla on niin paljon lunta, ettei reittiä pysty tekemään. ACAP:n toimiston mukaan myös matalalla oleva Annapurna base camp on ollut niin lumen peitossa, että vaeltajat ovat joutuneet jättämään reitin kesken. Myöhemmin majapaikkamme toinen vieras tiesi kertoa, että vuorilla on riehunut joku poikkeuksellinen myrsky eli tilanne ei ole ihan tyypillinen. Harmittaa nyt aika vietävästi joka tapauksessa, kun joudutaan laittamaan suunnitelmat uusiksi. Todennäköisesti lähdetään kokeilemaan onneamme Annapurna base campin suuntaan, sillä sinne on hiukan suurempi todennäköisyys päästä perille tai ainakin lähelle.

Ja no, pakko koittaa suhtautua asiaan järkevästi ja sopivalla varovaisuudella, sillä eipä noiden vuorten ja lumen kanssa kannata leikkiä. Täällä on kuitenkin ollut viime vuosina useampia lumivyöryonnettomuuksia sun muuta.

ABC:n suunnalla on myös se hyvä puoli, että jos alkuperäinen reitti ei onnistu, löytyy alemmilta korkeusasteilta paljon sivupolkuja, joille reittiä voi laajentaa. Vaikka ei nyt sitten sinne toivottuun 5500 metriin päästäkään, rehellistä Himalajaa ne vuoret tuollakin on.

Jotta reissu muutenkin alkaisi mahdollisimman jouhevasti, onnistuttiin myös molemmat saamaan vatsatauti tähän heti alkuun, ja tämä päivä on mennyt toipilaana. Juutuimme siis Pokharaan pidemmäksi ajaksi kuin alunperin oli tarkoitus – toisaalta tämän vuoksi pääsemme huomenna kokemaan hindujen holi-festivaalin, jonka juhlintaan kuuluu keskeisesti väripulverin roiskiminen ihmisten päälle kadulla. Enää täytyy siis päättää, mitkä vaatteet mahdollisesti voi uhrata värisotaan!

(Kirjoitettu 04-03-15)

Tawau – KK – Singapura – koti

Tää tosiaankin alkaa olla jo tapa, nimittäin taas on viimeinen kirjoitus kirjoittamatta edelliseltä matkalta… Kirjoittelen joitain mieleen jääneitä asioita nyt, ehkä 10 kk reissun jälkeen muistaa enemmän kuin vaikka vuosien päästä?

Edellinen kirjoitus päättyi Tawauhun, Sabahin rannikolle Indonesian rajan lähelle, josta lensimme illalla Kota Kinabaluun. Hauska sattuma sattui kentällä jälleen, kun tavattiin Uncle Tanilla samaan aikaan oleillut kanadalaisneito lentoa odottamassa. Varmaan aika ilmeisiä on reppuhenkilöiden valitsemat reitit ja aikataulut, kun samoihin tyyppeihin tuntui törmäävän uudestaan aika todennäköisesti :) Lentokin sujui ilman suurempia korvakipuja, vaikka sukeltaessa saatu korvatulehdus etukäteen hermostuttikin.

Kota Kinabaluun pääsystä jäi erityisesti mieleen kentältä meidät kaupunkiin ajanut  eriskummallinen taksi. Taksin sisätilat oli pimpattu ja tuunattu ledivaloin ja koristein ihmeelliseksi cyber-vempeleeksi, ja lisäksi auto oli sikäläiseksi taksiksi ihan tavattoman siisti. Mutta se erilaisiin rytmeihin välkkyvien ledisysteemien määrä oli tosiaan hurja, niitä oli vaihdekepissä, kojelaudassa, katossa, ovissa, käsijarrussa, niskatyynyissä…

KK:ssa oltiin siis yö ja pyörittiin vielä seuraava päivä ympäriinsä. Kierrettiin toreja rannassa ja chinatownin sunnuntaimarkkinoita. Menomatkan kiinalaiskatu oli tosiaan muuttunut pelkäksi toriksi, jossa myytiin krääsää, elukoita kuten kaloja ja kilpikonnia, kankaita, käsitöitä ja vaikka mitä. Löytyipä myös ehkä maailman parhaita hedelmiä, alunperin Uncle Tanin viidakko-oppaan meille metsän siimeksessä syöttämiä langsateja. Ostettiin niitä välittömästi iso pussi, saiskohan niitä Suomesta.. Langsateja kuoriessa kädet muuttuu muuten todella tahmeiksi, se tahma ei oikein lähde pesemälläkään.

Mua olisi ehkä eniten kiinnostanut syödä uudestaan sataman kalamarkkinoilla, mutta Sallaa epäilytti edellisen kerran vatsatautikokemus – ja mistä sitä tietää vaikka se olisi tuolta tullutkin. Torin kalapaikoissa siis valkattiin paistettava kala, joka sitten tarjoiltiin riisin ja pöydässä kiertävien kastikkeiden kera sellaisenaan. Kastikkeet oli tietysti ihan mielettömän hyviä, niistä pystyi sekoittamaan haluamansa soossin sekoittamalla chiliä, minilimejä, soijaa ja erilaisia valmiita sörsseleitä. Noh, jossain muualla sitten uudestaan :)

KK:sta oli lento illalla Johor Bahruun. Muistan kirjoittaneeni facebookiin jotain viheliäisimmästä rotankolosta, eikä aika ole kullannut muistoja niiltä osin. Siellä oli hankalaa liikkua kävellen isojen teiden, ramppien, ylikulkujen ja ostoskeskusten läpi vievien kävelysiltojen vuoksi, ja sieltä on (ilmeisesti oikeastikin) yllättävän vaikea päästä Singaporeen. Puuduttavan etsimisen jälkeen löydettiin tiemme bordellien takapihojen kautta taksiasemalle, jossa sitten jonotettiin taksi, jolla oli lupa viedä ihminen Singaporen puolelle. Ainakin tuohon aikaan illasta se taksi oli tosiaan ainut vaihtoehto. Hauskaa jotenkin, kun on mielestään matkustanut aika ikävissäkin paikoissa esim Intiassa, niin jotenkin tällainen uusi ja vähän eri tavalla ikävä kaupunki tuntuu kuitenkin olevan todella ahterista. Tai sitten aasiakestävyys vaan rapisee ajan kanssa.

Heitin muuten varmuuden vuoksi korvatulehdukseen saamani punaiset nimettömät kipulääkkeet taksista pihalle, kun muistin Singaporen kovat tuomiot huumeiden rahtaajille, ettei vaan tule väärinkäsityksiä..

SIngaporessa oli tullut ennenkin käytyä, mutta monta juttua jäi edellisellä kerralla tekemättä, ja monta juttua jäi myös edelleen seuraavaan kertaan. Tällä kertaa tehtiin turistikierros: mentiin mm. siihen isoon maailmanpyörään ja käytiin Hemingwayn suosikkibaarissa juomassa elämän luultavasti arvokkaimmat Singapore slingit ja viskomassa koko rahan edestä pähkinänkuoria lattialle. Muuten oltiin rennosti ja syötiin maukkaasti ja shoppailtiin elektroniikkaa. Lohikäärme jäi taaskin ihme kyllä näkemättä. Hotellina oli ihan hauska Mondosta huomattu boutiquepaikka (olikohan nimeltään Fivefootwayinn?) kattoterassiaamiaisineen, huoneesta tosin puuttui tilaa ja ikkuna.

Singapore oli jollain lailla vähemmän erikoisen tuntuinen paikka kuin muutama vuosi sitten, olikohan virta muuttunut enemmän vai virtaan astuja? Ainakin taidettiin silloin pyöriä enemmän erikoisemmista kaupunginosissa, mm pikkuintiassa ja kiinakaupungissa.

Kotimatkalla lentokoneessa Sallalle nousi korkea kuume, mikä oli tietty vähän kuumottavaa juuri malaria-alueelta poistumisen jälkeen, vaikka estolääkkeet olikin muistettu syödä. Tavalliseksi flunssaksi osoittautui kuitenkin, minkä varmisti ystävällisesti vielä SPR:n veripalvelukin vielä yli puolen vuoden jälkeen verta luovuttaessa.

Filippiineillä vietetyn parin viikon jälkeen oli sellainen olo, että kahdeksi viikoksi ei kannata matkustaa maailman toiselle laidalle. Borneossa tuli sama olo kolmesta viikosta. Monenlaista ehti nähdä ja kokea, mutta ehkä tylsintä oli se, että kovan reissaamisen jälkeen niin monta mielenkiintoista asiaa piti jättää näkemättä. Pari lisäpäivää niin olisi voinut käydä Kunung Mulussa ihmettelemässä teräviä karstipylväitä ja.. ja niin edelleen, eikä se auttanut että matkalla tapasi taas monta kuukausikaupalla reissua tekevää onnekasta. Ratkaiseekohan tätä ongelmaa mikään määrä matkustamista :)

Muutama sana Tawausta

Istun paraikaa Tawaussa nettikahvilassa. Tai oikeastaan wowikahvilassa, sillä mesta on täynnä pelaavia teinipoikia, joista about jokaisella on koneessa äänet täysillä ja pelin mukana vielä huudetaan päälle. Vieressä paikan työntekijä katsoo YouTubesta musavideoita volyymi täysillä. Aika hektistä siis, mutta ainakin täällä on ilmastointi, ulkona on nimittäin superkuuma!

Tawau vaikuttaa aika keskimääräiseltä aasialaiselta kaupungilta, jossa tosin on keskimääräistä enemmän bisnesmatkaajille suunnattuja hotelleja käypään hintaan. Siksipä täältä 100 RM:llä panostettin hiukan tasokkaampaan hotelliin, jossa on jopa oma parveke (pölyiselle kadulle tosin). Saman verran maksaa perus 2hh hostellissa KK:ssa, ja se jaetulla kylpyhuoneella. Noin muuten täällä on aika kompakti keskusta, jossa paljon pieniä kauppoja, jättimäinen moskeija, ja meidän lisäksi ei ehkä yhtä ainutta toista länkkäriä. Vaaleatukkaisena saa taas ihan kohtalaisen paljon huomiota, vaikka kuinka kietoutuu huiviinsa.

Eilen käytiin ihmettelemässä paikallisia markkinoita. Toinen, ”riippuva markkina” Pasar Gantung kauppaa erilaisia vaatteita ja laukkuja, ja toinen Central Market puolestaan elintarvikkeita ja muita perusjuttuja kolmessa kerroksessa, yli 6000 kojua. Paikan paras sesonki oli varmasti kolmen jälkeen iltapäivällä oli ohi, mutta silti näky oli aika vaikuttava. Ja toki myös kuivattujen kalojen haju. Tässä jää kyllä Hakaniemen halli toiseksi.

Tänään päätettiin hankkia vielä hiukan viidakkoelämyksiä. Checkattiin siis ulos hotellista, napattiin taksi siitä edestä ja huristeltiin kohti Bukit Gemok -nimistä kukkulaa 10 kilometrin päässä kaupungissa. Tarkoituksena päästä erityisesti canopy walkwaylle eli puiden latvustossa kulkevalle riippusilalle. Maailma oli kuitenkin eri mieltä, sillä koko puisto oli ilmeisesti kiinni: portti lukossa eikä ristin sielua missään. Jatkettiin siis matkaa hieman kauemmas toiseen luontokohteeseen eli Tawau Hills Parkiin ~24kilsan päässä. Sieltä löytyi elämää, hienoja viidakkopolkuja ja soliseva joki vesiputouksineen.

Käytiin tallaamassa suht lyhyt viidakkopolku, joka johti ylämäkeen kohti kuulemma maailman pisintä trooppista puuta (88m). Pienessä ylämäessä tuli kyllä aika epäuskoinen olo siitä, että joskus on selvitty neljääntuhanteen metriin Mt. Kinabalulle. Ehkä lämpötila oli alempana hiukkasen korkeampi ja siksi puhti heti lopussa. Ja no, olihan se puu aika iso, ei edes mahtunut mitenkään päin kameraan. Jännittävämpää silti oli ehkä väistellä iilimatoja matkalla – näköjään täältä viidakosta niitä taas löytyy ja ovat kohtalaisen verenhimoisia.

Muista viidakon eläimistä silmiin osui lähinnä perhosia, pari hiirtä/rottaa ja erilaisia liskoja. Apinoita ei näkynyt – ehkä ihan hyvä, sillä viimeksi kohdattu apina kävi Mabulin resortissa irvistellen kiinni käsivarteeni ja yritti vissiin varastaa rahapussin. Ne ei taida oikein tykätä musta.

Viidakosta paluun jälkeen hyväruokaparempimieli-osasto kävi syömässä pienessä intialaishenkisessä raflassa roti canai -leipiä ja currysoossia. Nam! Nyt ehkä vielä kertaalleen hotlan naapurissa olevaan donitsikahvilaan syömään mango-kookosdonitsi, ja sitten onkin aika suunnistaa kohti lentokenttää ja KK:ta. Alkaa olla tosiaan ilmassa paluun tunnelmaa, vaikka vielä onkin jäljellä muutaman päivän stoppi Singaporessa ja sitä ennen vielä päivä KK:ssa.

Sukellusta Mabulissa

Aika tarkalleen vuosi sitten Palawanilla suoritetut PADI open water -kortit on olleet kaapissa kuivumassa sitten korttien saamisen. Saalihan niita on kayttamattomina pitaa, varsinkin kun itse sukeltaminen on tosi jannaa puuhaa, ja hyvin ymmartaa miksi jotkut koukuttuu siihen todella pahasti.. Eli sukeltamaan siis!

Paallisin puolin katsottuna travellerin syy paatya Mabuliin vois enimmakseen olla sukeltaminen. Vaikka taa ei ihan taysin pidakaan paikkaansa, tormattiin siella nimittain yllattavan moneen sukeltamattomaan matkaajaan, niin sukellus ainakin naytti olevan mahdollista kaikkien majapaikkojen kautta. Vaikutti myos silta, etta jengi kaytannossa sukeltaa ja asuu samassa paikassa, eli tuolla ei oikeastaan voi shoppailla eri sukellusfirmoja asumisesta riippumatta.

Me paadyttiin soittelujen perusteella Arung Hayt-nimiseen majapaikkaan. Kyseisen paikan toiminta tuntui olevan suhteellisen pienimuotoista ja vieraille on tarjolla Dive Master-tasoista opastusta yhden ihmisen toimesta. Tama kaveri, malesialainen Dendy nimeltaan, passitti meidan aivan aluksi kertauskurssille, jossa kaytiin lapi sukelluskamojen laittaminen sukelluskuntoon, perus hatataidot veden alla seka pienta kertausta nosteen kontrolloinnista. Kertauskurssille joutui siis ainakin vahaisilla sukelluksilla ja vuoden tauolla, ja oikeastaan se tuli melko hyvin tarpeeseenkin, koska varmuutta valineiden kanssa toimimiseen oli mukava saada lisaa. Hauskinta oli huomata etta nosteen kontrollointi oli melko hyvin muistissa ja etta laitteet osasi kasata vaikka niita ei ollut nahnytkaan vuoteen.

Ekana paivana siis tehtiin kertauskurssi ja sen peraan sitten jatkettiin suoraan sukeltamalla ihan Mabulin saaren rannan lahella. Ihan kiva sukellus siina mielessa, etta nahtiin saman tien kilpikonna, barracuda, uponnut vene ja frogfish. Nakyvyys ei ollut mitenkaan ihmeellinen kyllakaan.

Paatettiin buukata seuraavaksi paivaksi kolme sukellusta, ja aamulla meita sitten lahti vahan suurempi porukka, yhteensa kuusi sukeltajaa Dendyn ja apupojan lisaksi, ekalle sukellukselle. Tasta sukelluksesta ei jaanyt niin paljon merenalaisia otuksia mieleen, silla paikassa oli nain aloittelijan nakokulmasta vahan hankalan kova virtaus, ja keskittyminen meni sen virtauksen kanssa leikkimiseen. Siina mukanahan sita pitaisi natisti vain lillua, mutta virtaus tekee nosteen kontrolloimisen tavallista hankalammaksi. Varmaan virtauksen takia ilmakin tuntui kuluvan tosi nopeasti, se oli puoli tuntia ja sitten pintaan.

Paivan toinen sukellus olikin onneksi sitten huomattavasti parempi kokemus. Se tehtiin vanhan oljynporauslautan alla, ja pohjassa oli kaikenlaista roinaa uponneista veneista laiturinpatkiin. Oljynporauslautan jalat tuntuivat huokuttelevan kalaparvia ja uponnut tavara erityisesti, joten elamaa oli pinnan alla todella paljon, ja naiden muodostelmien kiertely oli tosi jannaa puuhaa. Vosin menna samaan paikkaan uudestaan vaikka heti.

Oljynporauslautalla (tai mika se lienee onkaan alunperin ollut) voi muuten nykyaan yopya, silla siella toimii Seaventures-niminen sukellusresortti. Voisi olla hauska kokemus, vaikka paikka on ulkoa kasin tietysti aika ruma.

Paivan viimeinen sukellus tehtiin laheiselle Kapalain saarelle. Saaren viereen oli rakennettu keinotekoinen riutta, eli kaytannossa veden alla oli kaikenlaisia puurakennelmia merielamaa houkuttelemassa. Pohjalla oli myos uponnut tai upotettu melko suuri vene, jonka kannella oleva kajuuttarakennelma oli monikerroksinen, tata nykya katoton ja seinaton kehikko. Vaikuttavan nakoista oli kun vene ilmestyi yhtakkia nakokenttaan sita kohti sukeltaessa. Sisalle en kuitenkaan uskaltautunut. Viimeinen sukellus taisi olla taiteen saantojen vastaisesti kaikista syvin sukellus koko paivana, noin 21 metria, ja mulla myos kului ilma ennatystahtia, joten se oli puoli tuntia ja sitten ulos.

Kolme sukellusta per paiva oli oikeastaan aika paljon, joten buukattiin seuraavaksi paivaksi kaksi sukellusta. Ne osoittautuivat sitten reissun hienoimmiksi sukelluskokemuksiksi.

Eka sukellus oli paikkaan nimelta Lobster Wall ja kyseessa oli pinnan alla oleva pystysuora seina noin 5 m syvyydesta 30-40m syvyyteen saakka. Seinan vierta pitkin meni heikko virtaus, ja siina oli helppo uida virtauksen mukana ja tutkia seinan elamaa. Kaloja oli paljon, samoin nudibrancheja (mita lie suomeksi), rapuja ja pari kilpikonnaa.  Ehka hienointa kuitenkin oli itse seina, silla nakyvyys oli 30m luokkaa ja seina seka ylos, alas etta sivuille pain huikean nakoinen.

Toinen sukellus oli Black Ray Channel Kapalain saaren lahistolla. Nakyvyytta 30-35 m, kilpikonnia, paljon kaloja ja kalaparvia.. Huikea nakyvyys teki sukeltamisesta tosi hienon kokemuksen. Esim. karkuun lahtenyt iso kilpikonna jai siihen ymparistoon uimaan, joten sita pystyi seurata tosi kauan. Paikan muotokin oli janna, siina oli kaksi riuttaa joiden valissa noin 15 me syvyydessa oli ehka parinkymmenen metrin levyinen hiekkakaistale.

Mabulissa ja Kapalaissa oli siis vaikka mita nakemista veden alla, mutta varikkaita koralleja emme paasseet nakemaan. Ilmeisesti niita olisi voinut nahda laheisessa Sipadanissa, johon osalla sukellusfirmoista on lupa vieda asiakkaita – ei tosin Arung Hayatilla (ainakaan viela, vaittivat etta saavat luvan kohta). Meidan kanssa sukeltanut jenkkipariskunta vaihtoi parin yon jalkeen majapaikkaa koska onnistuivat saamaan viime hetken sukellusluvat Sipadanille toisen paikan kautta. Me ei lopulta lahdetty lupia edes yrittamaan. Alkuun oli sukelluksessa erittain noviisi olo ja kuuleman mukaan Sipadanilla saattoi olla toisinaan koviakin virtauksia, joten tuntui vahan hasardilta menna sinne vaikka paasisi. En tieda miten herkasti meidan tasoisia sukeltajia sinne otetaan mukaan, mutta luultavasti rahalla paasee. Ilkeiden huhujen perusteella osa sukelluspaikoista kylla vie kokemattomia asiakkaita huonoin seurauksin vaarallisiinkin kohteisiin, mutta tieda naista sitten.

Sukellukset ja Sipadan-spekuloinnitkin lopetti sitten mulle tullut korvatulehdus, joka ilmeisesti tavalla tai toisella oli sukeltamisen peruja. Kavin mantereelle lahtiessamme Sempornassa laakarilla saamassa vaivaani antibiootit ja han selitti, etta valikorvaan voi saada tulehduksen sukelluksessa tehtavan paineentasauksen ansiosta. Joka tapauksessa olin kuvitellut etta korvatulehdus on pikkulasten tauti. Kipea on, en ihmettele etta ne lapset pitaa korvatulehduksessa niin kovaa metelia.

Joka tapauksessa, vinkkina Sipadanille mieliville: varatkaa majoitus etukateen ja bookatkaa samalla reissu Sipadanille. Mika tahansa Mabulin paikoista naytti ainakin mun silmaan ihan kyllin kivalta majapaikaksi. Viime hetkellakin lupia nayttaa joskus saavan, mutta Dendy kommentoi luvat saaneen jenkkipariskunnan olleen hyvin onnekkaita kun niin kavi.

Kaikkiaan naista sukelluksista huomasi sen, etta ilman kulutusta veden alla pitaisi todellakin oppia kontrolloimaan paremmin. Alkuun pystyin olemaan veden alla 30-35 minuuttia, tokana painava jo 40-45 minuuttia mutta silti auttamattoman vahan. Ei mua sinansa se haittaa, etta sukellus ei kesta nyt ihan niin kauan kuin vereen liukenevan typen puolesta voisi, vaan se etta ilman kulumista joutuu koko ajan stressaamaan. Jannaa sinansa, etta sita luulee olevansa rento ja hengittelevansa ihan rauhallisesti, mutta siina missa ma oon kayttanyt melkein koko tankillisen ilmaa menee kokeneemmilla reippaasti alle puoli tankkia. Toki olin esim. Dendya ja apupoikaa isokokoisempi, mutta ei se yksinaan selita kulutuseroa mitenkaan.

Vahan tylsana yksityiskohtana Arung Hayatin sukelluskamat oli osin vahan madassa kunnossa. Joistain laitteista oli syvyysmittari basana, yhdessa BCD:ssa oli reika ja niin edelleen. Arsyttavinta oli etta kun vioista huomautti niin sai uuden laitteen tilalle, mutta vialliset palautettiin kayttoon sellaisenaan. Mikaan todella oleellinen ei ollut rikki, esimerkiksi rikkinaisen syvyysmittarin (sen tiettty huomaa vasta vedessa) kanssa ei viitsi palata pintaan koska voi luottaa sukelluskaverin ja dive masterin mittareihin. Mutta luottamusta laitteisiin tama ei kylla valanut. Sukelluskokemusta ei ole kuin kahdesta paikasta joten en tieda miten yleista tallainen on, mutta veikkaan etta aika tavallista. Rahalla saa tietysti lahtokohtaisesti parempilaatuisia laitteita, mutta laitteiden pitamisen hyvassa kunnossa ei luulisi olevan budjettipaikoillekaan ylipaasematonta.

Mita jai kateen? Kaipuu veden alle nyt paallimmaisena. Osa porukasta suunnittelee lomareissunsa pelkastaan sukellusten perusteella, ehka siihen on viela matkaa, mutta kylla se varmasti tulee olemaan iso osa tulevia matkoja. Ja vaikka tavallaan sukellukset jai ehka vahan torsoiksi korvatulehduksen takia (tai ainakin niin etta paatosta ei saanut tehda itse) niin ne kaksi viimeista oli niin hyvia, etta homman pystyi lopettamaan tyytyvaisin mielin!

 

Mabul eli sinne ja takaisin

Viidakosta matka tosiaan jatkui kohti Sabahin eteläosia, Sempornan kaupunkia ja erityisesti saaria, joille siitä pääsee matkaamaan. Keskeisin sukelluskohde noilla huudeilla on Sipadanin saari, joka on joidenkin lähteiden mukaan maailman paras sukelluskohde – paljon merenelämää ja loistava näkyvyys. Alue on luonnonsuojelukohde ja sinne päästetään vain 120 sukeltajaa päivässä (joko ajoissa varanneet tai arvonta). Parhaat suklauskohteet Sipadanilla ovat  kuulemma 30 metrin tienoilla, eli käytännössä pitäisi olla Advanced Open Water -sertifikaatti. Näistä syistä päädyimme valitsemaan seudun next-best-optionin eli Mabulin, jonne myös suurin osa aluee majoituksesta keskittyy – Sipadanilla ei siis ole majoitusmahdollisuutta.

Uncle Tanilta pääsimme ruotsalaisten Larsin ja Neoman kanssa kätevästi suoraan tilatulla vanilla matkaan kohti Sempornaa – vaihto vielä matkalla Lahad Datussa toiseen pakuttiautoon (22 + 29RM). Tälläkin matkalla meidät pysäytettiin moneen otteeseen tiepoliisien toimesta ja kysyttiin kaikkien matkustajien passit. Ja samalla kuski laittoi hätäisesti turvavyön kiinni ja sinisen työpaidan paikalleen… myöhemmin Mabulissa kiinalainen sukellusopettaja kertoi maassa olevan paljon laittomia maahanmuuttajia, joten olisiko siinä syy tiukkoihin pysäytyksiin. Ilmeisesti myös Mabulin sukellusmestoissa on paljon paisi harmaata työvoimaa, myös paperitonta sellaista. Varmaan sukellusnomadeja riittää joka lähtöön niitäkin.

Oltiin Sempornassa perillä ehkä aikaisemmin kuin arvelimmekaan, joten siitä olisi ehkä sittenkin pässyt vielä sunnuntain aikana Mabuliin. Majoitus sieltä oli kuitenkin varattu vasta maanantaista ja kyyti sovittu, joten bunkattiin yksi yö Sempornassa Dragon Innissä. Samalla saatiin varattua paluulento ja päiviteltyä blogia.

Oltiin tosiaan soiteltu matkan päältä eri majoituskohteisiin Mabulissa ja yritettiin tehdä varausta. Paikallisen sim-kortin hankkiminen siis fiksu veto, suomalaisen liittymän käyttäminen täällä on tolkuttoman hintaista. Testatuista paikoista Scuba Junkiessa oli vain vip-huoneita vapaana ja Scuba Jeff ilmoitti epämääräisesti, että ”juu juu tilaa on senkus tuutte tänne”, joten Tuukka soitti vielä Aryn Hayatin homestayhin – ja sieltä saatiikin aikaiseksi varaus ja varmistusmeilikin. Kyyti lähti suht sovitusti maanantaiaamuna pienen säädön jälkeen – muun muassa homeelta haisevat märät vaelluskengät olisivat matkalla kelvanneet 10 ringitillä satamassa henganneelle jantterille.

Kun pomppivan puolen tunnin venekyydin päätteeksi maanantaiaamuna saavuimme Mabuliin, kävi aika pian selväksi, että majoituspaikkoja riittää ja ovat enimmäkseen melko samanlaisia: rannalta veden ylle paalujen päälle rakennettuja long houseja, joissa yleensä oma terassi. Kaikissa mestoissa vaikutti myös olevan yhteinen ruokailutila ja käytännössä aina kaikki ruokailut kuuluvat huoneen hintaan. Ja hassusti myös edellisenä päivänä Sempornassa hyvästellyt Lars ja Neoma löytyivät kahden huoneen päästä ihan naapurista, vaikka olivatkin varanneet huoneensa eri nimisestä paikasta!

Aryn Hayat oli ihan mukiinmenevä paikka, jossa oli mukavaa henkilökuntaa. Huoneet aika perussettiä muovimattolattioineen ja tuulettimineen. Samassa mestassa pyöri myös käytännössä yhden miehen sukelluskeskus, jonka avuin päästiin pinnan alle – Tuukka kirjoittaa tästä justiinsa lisää. Pieniä hyönteisongelmia ehkä ilmassa: yhtenä iltana meidän huoneeseen ilmestyi isojen torakoiden kansainvaellus, sillä listimme lattioilta melkein kymmenen 4-5 senttistä jättiläistorakkaa. Olivat todennäköisesti eksyneet paikalle ihan meidän omasta syystä, sillä pöydällä oli avoin pähkinäpussi. Toisaalta naapurihuoneen brittipariskunta poistui päivää aikaisemmin, sillä epäilivät yön aikana ilmestyvän ihottuman johtuvan bed bugeista. Meillä ei mitään pienempiä epeleitä onneksi näkynyt, mutta mene ja tiedä, kun  Kinabatanganin hyttysenpistotkin kutittavat edelleen…

Mabulin saarella on tosiaan enimmäkseen kuvaillun kaltaista paalukylää, ja pääelinkeino lienee paitsi kalastus, ennen kaikkea matkailu ja vielä tarkemmin sukellusturismi – Sipadanin-kävijät tosiaan majoittuvat yleensä täällä. Saaren toiselta laidalta löytyy myös kolme hiukan hienompaa ja kalliimpaa resorttia (joista saa kylmää olutta jos homestayn valikoima pettää!). Välimaastossa ja longhousemajapaikkojen takana on pieni, mutta eläväisen oloinen kylä kouluine j moskejoineen ja sokkeloisine kujineen. Myös siellä kaikki talot on rakennettu enimmäkseen paalujen päälle ja melko rannalle, mikä vuoroveden vaihtelua katsellessa tuntuukin ihan ymmärrettävältä. Vesi pumpataan saaren alta, mutta sähkö tuotetaan generaattoreilla ja se enimmäkseen toimii vain pimeällä. Siksi kylässä on iltaisin melkoinen bensiinisavu ja äänekäs meininki, turisteilla on aika paljon lungimmat oltavat meren päällä.

Ainoana harmittavana seikkana täytyy kyllä urputtaa meren ja rantojen kunnosta: koko saari rantavesiä myöten on todella roskainen ja tuntuu, että paikalliset vain viskaavat jätteensä mereen. Terassilta katsellessa ohi lillui muun muassa pulloja, muovipusseja, vaippa ja sateenvarjo – ja valitettavasti ihan sitä rehellistä itseään myös. Jätevedet majoituksesta nimittäin lasketaan nekin suoraan mereen: osa vain putkesta suoraan lattian läpi ja osa johdetaan pohjalle. Onneksi tämä havainto tuli melko aikaisessa vaiheessa ja sai unohtamaan uimisen ja snorkkeloinnin Mabulin edustalla. Sinänsä terassilta ja laitureilta olisi ollut ihan täydelliset uintimahdollisuudet. Onneksi sukelluspaikoissa vesi ainakin vaikuttaa puhtaammalta.

Viivyttiin Aryn Hayatilla kaikkiaan neljän yön verran, sitten oli aika pakata kampsut ja lähteä tavallaan aloitteleman paluumatkaa. Saavuttiin perjantaina aamupäivästä takaisin Sempornaan ja hypättiin siitä lääkepäivityksen jälkeen bussiin kohti Tawauta, jossa nyt siis sijaintimme, ja lento lähtee vielä tänään lauantaina illalla kohti KK:ta. Tawausta muutama sanaa lisää myöhemmin!

Viidakkoleirillä

KK:n jälkeen kohteena siis Sepilok ja siellä sijaitseva Uncle Tan Wildlife Adventuresin  tukikohta, josta tarkoituksena oli jatkaa kolmen päivän viidakkoleirille. Bussiajelu KK:sta Sepilokiin kesti kutakuinkin kuutisen tuntia taukoineen. Tie on melkoisen mutkittelevaa vuoristotietä, eikä vasemmalla puolella möllöttävästä Mt. Kinabalusta meinaa saada silmiään irti. Hitto, tuonneko kiipesin??

Bussi kuitenkin lopulta laskeutui alas ja saapui sademetsämäiseen ilmanalaan: Uncle Tanin B&B:ssä ilma oli selvästi kosteampaa ja sadettakin piisasi. Vietimme yhden yön  firman tukikohdan majoituksessa ennen varsinaista viidakkokeikkaa. Tämä oli kätsyä paitsi bussiaikataulujen kannalta myös siksi, että pääsimme samalla UT:n tarjoamalla kyydillä aamulla käymään Sepilokin Orangutan Rehabilitation Centressä eli orankien pelastuskeskuksessa. Keskukseen pelastetaan metsästä orvoksi jääneitä tai hylättyjä apinavauvoja ja autetaan niitä kasvamaan ja  palaamaan asteittain takaisin luontoon.

Orangit ovat ihmisapinalaji, joita elää ainoastaan Aasiassa Borneolla ja Sumatralla. Molemmat orankilajit (borneonoranki ja sumatranoranki) ovat uhanalaisia, sumatranoranki erittäin uhanalainen. Juuri aiemmin mainitsemani palmyuöljyplantaasit ja riisinviljely ovat orankien pahimpi uhkia. Ihmiset, siis.

Rehabilitation Centressä vierailijat pääsevät kaksi kertaa päivässä katsomaan orankien ruokinta-aikoja puiston sisälle. Hieman siis toki eläintarhamaisia piirteitä, mutta lopulta kuitenkin aika vähän. Puisto on selkeästi viidakko, jonne vierailijat pääsevät puista kävelytietä pitkin katselutasanteelle, muuten alue on orankien ”hallussa”. Ja tietysti niien hoitajien ja työntekijöiden. Toki orangit selvästi olivat enemmän tai vähemmän tottuneita ihmisiin, varsinkin työntekijään, joka niille hedelmiä ja maitoa toi syötäväksi. Arimmalta vaikutta ehkä emo-oranki, jolla oli pieni vauva mukana kannossa. Muuten monella apinalla näytti olevan melkoinen showmeininki ja ne jäivät kiikkumaan ruokintapaikkaa ympäröiville köysille pitkäksi aikaa syömisen jälkeen kaikenmoisissa jooga-asennoissa. Eräs yksilö myös käveli lungisti vastaan puisen kävelytien kaidetta pitkin kun olimme poistumassa alueelta!

Keskuksesta jäi siis kaikkiaan ihan hyvä mieli, ja siitä oli hyvä jatkaa lounaan jälkeen kohti varsinaista viidakkoa. Uncle Tanin leiri on yksi ensimmäisiä viidakkosafareita, joita Borneolla on alettu järjestää ja erityisesi reppureissaajille suunnattuna. Leiri on melko alkeellinen: siellä majoitutaan ovettomissa ja ikkunattomissa majoissa, joissa vieraille on vain patja ja hyttysverkko. Sähköä ja valaistusta on tarjolla iltaisin muutaman tunnin ajan, ja peseytyminen tapahtuu joesta nostetulla vedellä. Melko suomalainen mökkimeininki siis, joskin maitoteen värinen vesi on hieman erikoisempi juttu meikäläisille. Ja tietysti sademetsä ympärillä!

Leirillä ruokailukatosta ja asuinmajoja yhdistävät laiturimaiset puupolut, ja kaikki rakennelmat ovat 30-100 cm korkeudella maasta tolppien päällä: syystäkin, sillä leiri seisoo osittain veden päällä ja sateen tullessa vielä laajemmalti. Kaikkialta kuuluu ympäri vuorokauden mutta varsinkin öisin melkoisesti viidakon eläinten ääntelyä. Tulijoita varoitettiin myös rotista: jos rinkkaan on jäänyt mitään ruokaa,   lääkkeitä tai hyvältä haisevaa kosmetiikkaa, jyrsijät riemastuvat ja syövät tiensä kankaan läpi aarteen luokse. Siksi repusta piti poistaa kaikki mainitut asiat mökin kuistilla olevaan lukittavaan ämpäriin, jonka sisuksiin eivät pääse rotat eivät makaki-apinatkaan käsiksi. Omassa mökissämme näkyi onneksi luonnon ihmeitä lähinnä pienen oravan, karvaisen madon ja hämähäkin muodossa. Tiedä sitten tosin, mitä siellä yöllä kävi…

Perille leiriin päästiin ajelemalla ensin 1,5 tuntia minivanilla kohti etelää ja sieltä kylästä vielä 45 minuutin verran moottoriveneellä Kinabatangan-jokea yläjuoksua kohti. Koko menomatkan ripsotteli enemmän tai vähemmän vettä, mutta onneksi klassinen euron muoviponcho piti suht kuivana ja tavarat oli  laitettu muovipusseihin. Sama sademeininki kuitenkin jatkui hiukan onnettomasti koko leirin ajan: sade oli niskassamme lähes koko ajan ensimmäistä yötä ja toisen päivän iltapäivää lukuunottamatta. Näillä kosteustasoilla ei ollut mitään toivoa saada kastuneita vaatteita kuivaksi pienestä auringonpilkahduksesta huolimatta.

Kosteudesta ja sateesta huolimatta safarit ja trekkaukset onnistuivat ihan yli odotusten! Saapumisiltana käytiin venesafarilla yön pimeydessä ihmettelemässä viidakon yöeläimiä. Valokeilaan osui paljon lintuja ja myös pieni leopardikissa ja krokotiilin silmät. Aamulla lähtö vastaavalle venesafarille oli puoli seitsemän maissa eli heti auringon noustua. Auringonnousun jälkeen eläimiä on tyypillisesti helppo bongata ruokailupuuhissa, mutta nyt oppaamme Lan arveli, että sade pitää ne piiloissaan. Tihkusta huolimatta saavutimme tavoitteen: gibbon-apina ja oranki löytyivät! Matkalla myös jälleen paljon lintuja, makaki-apinoita, ja nenäapina. Erityisesti orankiemon & vauvan löytyminen viime hetkillä ennen takaisin kääntymistä oli hieno hetki: istuimme lopulta kaatosateessa joenrannalla tuijottamassa niitä ja kuuntelemassa Lanin selitystä varmaan 5-10 minuuttia.

Aamupäivällä kävimme toisen oppaan Teon johdolla viidakossa kävelemässä ja katselemassa hyönteisiä ja kasvillisuutta. Teo oli vitsikäs tyyppi, joka kertoili paljon tarinoita mennessään, ja poimi meille viidakon hedelmiä syötäväksi matkalla. Aamun sateiden jäljiltä polku oli muuttunut ihan mutavelliksi, joten leirin vuokraamat kumisaappaat olivat tarpeen.

Iltapäivän nokosten jälkeen vuorossa oli vielä yksi jokisafari sivujoelle, jossa oli bongattavissa paljon nenäapinoita eli proboscis-apinoita – nämäkin uhanalaisia ja esiintyvät vain Borneolla.  Myös lauman alfauros jättimäisine nenineen ja mahoineen nökötti siellä puussa!  Ylipäänsä siis kaikki bongatut apinat hengailivat puissa, osa tosi korkealla ja kaukana latvustossa, mutta oppaamme olivat aivan guruja niitä sieltä bongaamaan ja tarvittaessa ääntelemällä herättelemään.

Illallisen jälkeen kumisaappaat olivat vielä kerran tarpeen, kun kävimme yötrekillä etsimässä erilaisia hyönteisiä ja nukkuvia lintuja. Kohokohtina mainittakoon puolen metrin päässä nenästä nukkuva mustapäinen kuningaskalastaja, joka ei herää eikä liikahda vaikka osoittelemme lampulla silmiin ja juttelemme – kaveri on kuulemma öisin sokea ja osin kai kuurokin. Ja toisekseen Teon puun kolosta esille houkuttelema skorpioni, jota hän pyöritteli minuuttitolkulla edestakaisin kämmenillään ja me kaikki silmät lautasina lähinnä anelimme päästämään irti.

Kaikkiaan viidakossa talsiessa alkoi lopulta tulla ihan lungi olo: metsäähän se tämäkin on, eikä puskista heti hyppää mitään lumileopardia saalistamaan. Varsinkaan, kun kymmenen hengen ei-niin-haltiamaisesti etenevä ihmislauma rytisee seurana. Toki leirin ympäristön polut olivat jo aika tallattuja ja asutuskin oli aika lähellä, eli mistään ihan sydänviidakosta ei ollut kysymys.

Viimeisenä aamuna oli tarkoitus lähteä uudemman kerran etsimään orankia, mutta ukkonen riehui päällä ja satoi niin kaatamalla, ettei lähdöstä tullut mitään. Onneksi sade kuitenkin hellitti parahiksi, kun oli aika lähteä leiristä ja siirtyä veneillä asutusta kohti. Viime hetkillä oppaat bongasivat vielä vastarannalta yhden apinalajin lisää listaan: silverleaf monkey.

Kaikkiaan siis hulppea luontoelämys: kastumisesta huolimatta jokisafarit olivat aivan mahtavia, rottauhkailuista huolimatta avoimessa majassa nukkuminen oli alkujännityksen jälkeen mukavaa. Lisäksi meidän leirillä ollut pieni yhdeksän hengen porukka oli kaikkiaan mahtavaa väkeä Ruotsista, Irlannista, Yhdysvalloista, Kanadasta ja Australiasta. Ja leirin henkilökunta tietysti myös: jatkuvasti äänessä oleva pääopas Lan, hauska Teo ja monta muuta, jotka iltaisin vetivät kitarakaraokea koko porukalle päivällistä odotellessa. Lan vaikutti olevan erityisen innoistaan ”kippis”-sanasta, jonka joku suomalainen oli vissiin hänelle opettanut, ja jota mies toisteli niin paljon että alkoi jo hermostuttaa. Tästä päätellen, sopivan superkevyttä bilemeininkiä siis myös Uncle Tanilla, mutta vakaa hiljaisuus heti iltaohjelman jälkeen kymmeneltä.

Lopulta kuumottavinta varmaan olivat nuo yöt avoimessa viidakkomajassa, kun koko metsä sirisee ympärillä. Ekana iltana meni varmaan pari tuntia ennen kuin uni kunnolla tuli, mutta toisena yönä nukkuminen onnistui jo vähän helpommin. Ja ehkä tuohon jatkuvaan kosteuteenkin jotenkin tottuisi jos viettäisi sademetsässä pidempiä aikoja. Oppaat ja leirin muut työntekijät ovat kuulemma leirillä muutaman kuukauden kerrallaan, ennätyksenä mainittiin Lanin 9 kuukauden putki. Ihmekään, jos kitaran ja tamburiinin soitto alkaa jengiltä sujua kohtalaisen hyvin!

Varustevinkkejä mahdollisille lukijoille: puuvillavaatteet ovat viidakossa ikimärkiä, urheiluvaatteet ovat ystävä. Samoin flipflopit – Kinabatanganin huudeilla ei ole iilimatoja. Vaelluskengät osoittautuivat vähän turhiksi: viidakon mutaan ne olisivat uponneet kokonaan, nyt ne lähinnä kastuivat läpimäriksi ja haisevat pahalle hotlahuoneessa…

Kaupan päälle leirillä myös selvisi, että Salla tarkoittaa malesiaksi ”väärää”. Jotain tällaista muistelinkin edellisen reissun jäljiltä. Ms. Wrong siis, tällä mennään!

Tätä kirjoittaessa istumme nettikaffilassa Sempornassa, jossa odottelemme yhden yön verran ja huomenna matka jatkuu kohti suklaus- ja snorklausmeininkejä eli Mabulin saarta. Ohjelmassa vielä viimeisiä lentovarauksia loppureissua varten.