Viidakkoleirillä

KK:n jälkeen kohteena siis Sepilok ja siellä sijaitseva Uncle Tan Wildlife Adventuresin  tukikohta, josta tarkoituksena oli jatkaa kolmen päivän viidakkoleirille. Bussiajelu KK:sta Sepilokiin kesti kutakuinkin kuutisen tuntia taukoineen. Tie on melkoisen mutkittelevaa vuoristotietä, eikä vasemmalla puolella möllöttävästä Mt. Kinabalusta meinaa saada silmiään irti. Hitto, tuonneko kiipesin??

Bussi kuitenkin lopulta laskeutui alas ja saapui sademetsämäiseen ilmanalaan: Uncle Tanin B&B:ssä ilma oli selvästi kosteampaa ja sadettakin piisasi. Vietimme yhden yön  firman tukikohdan majoituksessa ennen varsinaista viidakkokeikkaa. Tämä oli kätsyä paitsi bussiaikataulujen kannalta myös siksi, että pääsimme samalla UT:n tarjoamalla kyydillä aamulla käymään Sepilokin Orangutan Rehabilitation Centressä eli orankien pelastuskeskuksessa. Keskukseen pelastetaan metsästä orvoksi jääneitä tai hylättyjä apinavauvoja ja autetaan niitä kasvamaan ja  palaamaan asteittain takaisin luontoon.

Orangit ovat ihmisapinalaji, joita elää ainoastaan Aasiassa Borneolla ja Sumatralla. Molemmat orankilajit (borneonoranki ja sumatranoranki) ovat uhanalaisia, sumatranoranki erittäin uhanalainen. Juuri aiemmin mainitsemani palmyuöljyplantaasit ja riisinviljely ovat orankien pahimpi uhkia. Ihmiset, siis.

Rehabilitation Centressä vierailijat pääsevät kaksi kertaa päivässä katsomaan orankien ruokinta-aikoja puiston sisälle. Hieman siis toki eläintarhamaisia piirteitä, mutta lopulta kuitenkin aika vähän. Puisto on selkeästi viidakko, jonne vierailijat pääsevät puista kävelytietä pitkin katselutasanteelle, muuten alue on orankien ”hallussa”. Ja tietysti niien hoitajien ja työntekijöiden. Toki orangit selvästi olivat enemmän tai vähemmän tottuneita ihmisiin, varsinkin työntekijään, joka niille hedelmiä ja maitoa toi syötäväksi. Arimmalta vaikutta ehkä emo-oranki, jolla oli pieni vauva mukana kannossa. Muuten monella apinalla näytti olevan melkoinen showmeininki ja ne jäivät kiikkumaan ruokintapaikkaa ympäröiville köysille pitkäksi aikaa syömisen jälkeen kaikenmoisissa jooga-asennoissa. Eräs yksilö myös käveli lungisti vastaan puisen kävelytien kaidetta pitkin kun olimme poistumassa alueelta!

Keskuksesta jäi siis kaikkiaan ihan hyvä mieli, ja siitä oli hyvä jatkaa lounaan jälkeen kohti varsinaista viidakkoa. Uncle Tanin leiri on yksi ensimmäisiä viidakkosafareita, joita Borneolla on alettu järjestää ja erityisesi reppureissaajille suunnattuna. Leiri on melko alkeellinen: siellä majoitutaan ovettomissa ja ikkunattomissa majoissa, joissa vieraille on vain patja ja hyttysverkko. Sähköä ja valaistusta on tarjolla iltaisin muutaman tunnin ajan, ja peseytyminen tapahtuu joesta nostetulla vedellä. Melko suomalainen mökkimeininki siis, joskin maitoteen värinen vesi on hieman erikoisempi juttu meikäläisille. Ja tietysti sademetsä ympärillä!

Leirillä ruokailukatosta ja asuinmajoja yhdistävät laiturimaiset puupolut, ja kaikki rakennelmat ovat 30-100 cm korkeudella maasta tolppien päällä: syystäkin, sillä leiri seisoo osittain veden päällä ja sateen tullessa vielä laajemmalti. Kaikkialta kuuluu ympäri vuorokauden mutta varsinkin öisin melkoisesti viidakon eläinten ääntelyä. Tulijoita varoitettiin myös rotista: jos rinkkaan on jäänyt mitään ruokaa,   lääkkeitä tai hyvältä haisevaa kosmetiikkaa, jyrsijät riemastuvat ja syövät tiensä kankaan läpi aarteen luokse. Siksi repusta piti poistaa kaikki mainitut asiat mökin kuistilla olevaan lukittavaan ämpäriin, jonka sisuksiin eivät pääse rotat eivät makaki-apinatkaan käsiksi. Omassa mökissämme näkyi onneksi luonnon ihmeitä lähinnä pienen oravan, karvaisen madon ja hämähäkin muodossa. Tiedä sitten tosin, mitä siellä yöllä kävi…

Perille leiriin päästiin ajelemalla ensin 1,5 tuntia minivanilla kohti etelää ja sieltä kylästä vielä 45 minuutin verran moottoriveneellä Kinabatangan-jokea yläjuoksua kohti. Koko menomatkan ripsotteli enemmän tai vähemmän vettä, mutta onneksi klassinen euron muoviponcho piti suht kuivana ja tavarat oli  laitettu muovipusseihin. Sama sademeininki kuitenkin jatkui hiukan onnettomasti koko leirin ajan: sade oli niskassamme lähes koko ajan ensimmäistä yötä ja toisen päivän iltapäivää lukuunottamatta. Näillä kosteustasoilla ei ollut mitään toivoa saada kastuneita vaatteita kuivaksi pienestä auringonpilkahduksesta huolimatta.

Kosteudesta ja sateesta huolimatta safarit ja trekkaukset onnistuivat ihan yli odotusten! Saapumisiltana käytiin venesafarilla yön pimeydessä ihmettelemässä viidakon yöeläimiä. Valokeilaan osui paljon lintuja ja myös pieni leopardikissa ja krokotiilin silmät. Aamulla lähtö vastaavalle venesafarille oli puoli seitsemän maissa eli heti auringon noustua. Auringonnousun jälkeen eläimiä on tyypillisesti helppo bongata ruokailupuuhissa, mutta nyt oppaamme Lan arveli, että sade pitää ne piiloissaan. Tihkusta huolimatta saavutimme tavoitteen: gibbon-apina ja oranki löytyivät! Matkalla myös jälleen paljon lintuja, makaki-apinoita, ja nenäapina. Erityisesti orankiemon & vauvan löytyminen viime hetkillä ennen takaisin kääntymistä oli hieno hetki: istuimme lopulta kaatosateessa joenrannalla tuijottamassa niitä ja kuuntelemassa Lanin selitystä varmaan 5-10 minuuttia.

Aamupäivällä kävimme toisen oppaan Teon johdolla viidakossa kävelemässä ja katselemassa hyönteisiä ja kasvillisuutta. Teo oli vitsikäs tyyppi, joka kertoili paljon tarinoita mennessään, ja poimi meille viidakon hedelmiä syötäväksi matkalla. Aamun sateiden jäljiltä polku oli muuttunut ihan mutavelliksi, joten leirin vuokraamat kumisaappaat olivat tarpeen.

Iltapäivän nokosten jälkeen vuorossa oli vielä yksi jokisafari sivujoelle, jossa oli bongattavissa paljon nenäapinoita eli proboscis-apinoita – nämäkin uhanalaisia ja esiintyvät vain Borneolla.  Myös lauman alfauros jättimäisine nenineen ja mahoineen nökötti siellä puussa!  Ylipäänsä siis kaikki bongatut apinat hengailivat puissa, osa tosi korkealla ja kaukana latvustossa, mutta oppaamme olivat aivan guruja niitä sieltä bongaamaan ja tarvittaessa ääntelemällä herättelemään.

Illallisen jälkeen kumisaappaat olivat vielä kerran tarpeen, kun kävimme yötrekillä etsimässä erilaisia hyönteisiä ja nukkuvia lintuja. Kohokohtina mainittakoon puolen metrin päässä nenästä nukkuva mustapäinen kuningaskalastaja, joka ei herää eikä liikahda vaikka osoittelemme lampulla silmiin ja juttelemme – kaveri on kuulemma öisin sokea ja osin kai kuurokin. Ja toisekseen Teon puun kolosta esille houkuttelema skorpioni, jota hän pyöritteli minuuttitolkulla edestakaisin kämmenillään ja me kaikki silmät lautasina lähinnä anelimme päästämään irti.

Kaikkiaan viidakossa talsiessa alkoi lopulta tulla ihan lungi olo: metsäähän se tämäkin on, eikä puskista heti hyppää mitään lumileopardia saalistamaan. Varsinkaan, kun kymmenen hengen ei-niin-haltiamaisesti etenevä ihmislauma rytisee seurana. Toki leirin ympäristön polut olivat jo aika tallattuja ja asutuskin oli aika lähellä, eli mistään ihan sydänviidakosta ei ollut kysymys.

Viimeisenä aamuna oli tarkoitus lähteä uudemman kerran etsimään orankia, mutta ukkonen riehui päällä ja satoi niin kaatamalla, ettei lähdöstä tullut mitään. Onneksi sade kuitenkin hellitti parahiksi, kun oli aika lähteä leiristä ja siirtyä veneillä asutusta kohti. Viime hetkillä oppaat bongasivat vielä vastarannalta yhden apinalajin lisää listaan: silverleaf monkey.

Kaikkiaan siis hulppea luontoelämys: kastumisesta huolimatta jokisafarit olivat aivan mahtavia, rottauhkailuista huolimatta avoimessa majassa nukkuminen oli alkujännityksen jälkeen mukavaa. Lisäksi meidän leirillä ollut pieni yhdeksän hengen porukka oli kaikkiaan mahtavaa väkeä Ruotsista, Irlannista, Yhdysvalloista, Kanadasta ja Australiasta. Ja leirin henkilökunta tietysti myös: jatkuvasti äänessä oleva pääopas Lan, hauska Teo ja monta muuta, jotka iltaisin vetivät kitarakaraokea koko porukalle päivällistä odotellessa. Lan vaikutti olevan erityisen innoistaan ”kippis”-sanasta, jonka joku suomalainen oli vissiin hänelle opettanut, ja jota mies toisteli niin paljon että alkoi jo hermostuttaa. Tästä päätellen, sopivan superkevyttä bilemeininkiä siis myös Uncle Tanilla, mutta vakaa hiljaisuus heti iltaohjelman jälkeen kymmeneltä.

Lopulta kuumottavinta varmaan olivat nuo yöt avoimessa viidakkomajassa, kun koko metsä sirisee ympärillä. Ekana iltana meni varmaan pari tuntia ennen kuin uni kunnolla tuli, mutta toisena yönä nukkuminen onnistui jo vähän helpommin. Ja ehkä tuohon jatkuvaan kosteuteenkin jotenkin tottuisi jos viettäisi sademetsässä pidempiä aikoja. Oppaat ja leirin muut työntekijät ovat kuulemma leirillä muutaman kuukauden kerrallaan, ennätyksenä mainittiin Lanin 9 kuukauden putki. Ihmekään, jos kitaran ja tamburiinin soitto alkaa jengiltä sujua kohtalaisen hyvin!

Varustevinkkejä mahdollisille lukijoille: puuvillavaatteet ovat viidakossa ikimärkiä, urheiluvaatteet ovat ystävä. Samoin flipflopit – Kinabatanganin huudeilla ei ole iilimatoja. Vaelluskengät osoittautuivat vähän turhiksi: viidakon mutaan ne olisivat uponneet kokonaan, nyt ne lähinnä kastuivat läpimäriksi ja haisevat pahalle hotlahuoneessa…

Kaupan päälle leirillä myös selvisi, että Salla tarkoittaa malesiaksi ”väärää”. Jotain tällaista muistelinkin edellisen reissun jäljiltä. Ms. Wrong siis, tällä mennään!

Tätä kirjoittaessa istumme nettikaffilassa Sempornassa, jossa odottelemme yhden yön verran ja huomenna matka jatkuu kohti suklaus- ja snorklausmeininkejä eli Mabulin saarta. Ohjelmassa vielä viimeisiä lentovarauksia loppureissua varten.