Reissun kuvia Flickrissä

Ensimmäinen sortattu kasa reissukuvia nyt Flickrissä. Jostain syystä tuo sivupalkin widgetti ei suostu näyttämään kuvia ollenkaan, mutta tässä suora linkki settiin. Ilmestyy varmaan lisää kamaa toisesta kamerasta jossain vaiheessa.

Tässä kasassa oli 800 otosta joista tuonne nyt ehkä päätyi joku sata. Ei tässä räiskimisessä ole kyllä mitään järkeä :D

Toinen, Tuukan pienempi kamera myös sanoi sopimuksensa irti matkan aikana, kun se putosi ja kolahti. Muistikortti sanoi peeceellä pelkkää tyhjää, mutta onneksi apple löysi kortilta kuvat talteen.

Matkan teemabiisi Ghajini-leffasta

Musavideota bollarileffasta elokuvasta siis. Soi myös taustamusiikkina useammassakin nettikahvilassa ja tällä hetkellä myös ainakin muutamassa päässä, joten ansaitsee teemabiisin arvonimen. Soundtrack löytyy kotoa :)

Jäähyväiset Mumbaille

Viimeinenkin päivä sujui Mumbaissa ilman taksia! Hypättiin aamulla bussiin ja kurvattiin katsomaan Chowpatty Beachia. Ranta oli lauantaipäivänä suht tyhjillään muutamaa intialaisnuorta ja turistia lukuunottamatta, joten olisi tosiaan pitänyt uskoa matkaoppaita ja mennä auringonlaskun aikaan. Nyt paikka oli lähinnä kaupunkilaisranta, jossa vesi silminnähtävästi todella likaista.

Chowpattylta etelään reitti jatkui Marine Drive -katua pitkin etelää päin. Rantakatu on myös mumbalaisten suosima iltakävelypaikka valaistuine promenaadeineen. Päiväsaikaan siellä pyöri lähinnä muutama satunnainen kulkija, eli olisi pitänyt tsekata tämäkin illalla… Viimeisen päivän kunniaksi nautittiin matkalla vielä pizzaa ja erikoiskahveja – kerrassaan outoa intialaiseksi menoksi.

Loppupäivä kului tuliaisostoksilla eli enimmäkseen tyynyliinakaupoilla. Ja pitihän sitä sitten vielä kokea joku hetkellinen mielenhäiriö ja ostaa oranssi puuvilla-silkkinen päiväpeitto lentokiloja kasvattamaan. Ei olla vielä uskallettu avata sitä kotona levälleen, voi olla, että väritys ei laisinkaan sovi sinisten seinien kanssa… ;)

Viimeisenä iltana istuttiin täpötaäydessä Mondegar-kahvilassa juomassa Kingfisheria ja kuuntelemassa vanhaa länkkärimusiikkia. Lentokentälle kurvattiin aikaisin aamulla kuuden maissa enimmäkseen nukkuvan Mumbain halki. Finskin lento jumitti kentällä muutaman tunnin lastikiinnitysongelmien vuoksi, mutta päästiin lopulta matkaan ja Helsingissä myöhästymistä vain puolisen tuntia. Vuodenvaihteen pakkaskelit olivat muuttuneet kolmen asteen märkyyteen, mutta olipa ilma raikasta lentokentältä ulos astuessa!

Sisäinen kello on vielä vähän vinksallaan. Maanantaiaamuna Tuukka heräsi itsestään neljältä, mulla unta riitti juuri ja juuri kuuteen asti. Uni tulee kevyesti jo yhdeksän aikaan. Tavallaan voisi yrittää pitäytyä tässä rytmissä jos vain malttaa, sillä takana on nyt kaksi ihmeellistä aamua, jolloin aamiaispöydässä ei väsytä ihan vietävästi ja ennen töihin lähtöä ehtii esimerkiksi pestä rinkan. No, tänään sentään 103:ssa alkoivat jo silmät painua kiinni perinteisesti Keilaniemen kohdalla…

Ehkä se arki siis taas tästä. Kolmen viikon matka tuntuu monelta kuukaudelta, joten reissu tarjosi ainakin tarpeellisen tauon! Oli hieno matka, vaikka näin kaksi päivä paluusta onkin vähän sellainen olo myös, että ehkä ensi kerralla voisi mennä jonnekin muuallekin kuin Intiaan. Luultavasti aika kuitenkin kultaa myös raivostuttavat riksakuskit ja vielä näkemättä olevat Pohjois-Intian kolkat alkavat houkuttaa. Himalajan kanssa on nimittäin treffit vielä sopimatta.

Ensi kesäksi on muutamia matkaideoita  takataskussa, sillä reissujalkaa yhä kovasti polttelee. Matkamessutarjoukset ovat liian hankalia vastustaa…

Mumbaissa

Saavuttiin eilen eli torstaina erittain aikaisin aamulla Mumbaihin junan kyydissa. Junamatka 2AC-luokassa oli melko tapahtumaton, keskiluokkaiset intialaismatkustajat ei halua naemma liiemmalta ottaa kontaktia, eika mekaan sen kummemmin yritetty muuta tehda kuin nukkua.

Meilla oli sellainen aavistus, etta Mumbaista voisi olla vaikea saada majoitusta ainakaan halvalla. Nain varoiteltiin opaskirjassa, ja silta se vaikutti kun yritettiin saada puhelimella varattua paikkaa etukateen. Jarkevan kuntoisia halpishotelleja on aika vahan ja ne tahtoo olla tayteen buukattuja. Paatettiin vaan surauttaa saman tien juna-asemalta Colabaan eli siihen osaan Mumbaita jossa on eniten siedettavan hintiaisia hotelleja ja kayda kysymassa sielta sun taalta.

Muutamassa paikassa vedettiin vesipera, oli joko taytta tai liian kallista, mutta sitten saatiin ihan ok huone melko kalliilla mutta kai paikallisilla hinnoilla mitattuna ihan jarkevaan hintaan. Matkalla meita ahdisteli yksi selva (tai siis sekaisin oleva) narkkari, joka yritti houkutella johonkin ihmeen murjuun epailematta valityspalkkion toivossa. Tyyppi oli oikeastaan aika kuumottava, ei pelkastaan ulkonaoltaan vaan kaytokseltaan kun se seurasi meita hyvan aikaa muihin hotelleihin ja muuta mukavaa.

Ensivaikutelma Mumbaista oli kylla todella outo. Olin kuvitellut etta me oltais tulossa johonkin Hyderabad potenssiin 10 -tyyliseen paikkaan, mutta taa onkin – tai siis taa Colaban seutu ja tasta jonkin matkaa pohjoiseen on – yllattavan lansimaisen tai ehka etelaeurooppalaisen kaupungin oloinen. Tieda sitten milta tama tuntuisi ensikosketuksena Intiaan? Talla meidan vaatimattomalla kokemuksella taa kylla vaikuttaa tosi hiljaiselta ja siistilta paikalta. Noin siis verrattuna muihin nahtyihin paikkoihin, ei todellakaan absoluuttisesti. Kaupunki myos varmaan muuttuu pohjoista kohti mentaessa kylla radikaalisti.

Ollaan nyt oltu taalla pari paivaa. Ollaan kappailty ympariinsa ja tehty vahan joka sortin ostoksia, katseltu kaupunkia ja ihmetelty kriketinpelaajia puistossa. Varsinainen krikettimatsi taitaa jaada harmi kylla talta reissulta valiin. Loytyy taalta tietysti myos paikkoja jotka alkaa riittamaan melko nopeasti, kuten tanaan vierailtu kangasmarketti. Se hihoista nykivien myyjien maara oli vaan yksinkertaisesti liikaa kymmenessa minuutissa, oli pakko paasta pois. Aika nopeasti mutta muista syista oli myos lahdettava elainmarketista, jossa myytiin kaikkea koirasta papukaijaan ja kanaan saakka.

Yksi omalla oudolla tavallaan mainitsemisen arvoinen paikka oli Taj Mahal Palace & Tower -hotelli. Taa siis oli se mesta, johon pari kuukautta sitten tehtiin yksi niista terrori-iskuista. En ole varma mutta luulen, etta hotelli on ainoita paikkoja Mumbaissa, joista voi ostella Louis Vuittonia ja muita luksuksempia muotimerkkeja. Siella sisalla on siis sellainen melko ahtaasti pakattu merkkimyymalakatu ja melko rouhea aula, johon myos ei-hotellivieraat voi marssia sisaan. Taisteluista nakyi viela jotain pienia jalkia hotellin julkisivussa ja turvatoimet olivat tietysti melko kovat, mutta muuten siella naytti olevan business as usual.

Kaytiin eilen illalla katsomassa Bollywood-leffa. Leffa oli nimeltaan Ghajini, esitettiin Hindiksi ilman teksteja ja oli outo sekoitus Mementoa etuperin kerrottuna, Amelieta, muutamia muita leffoja, vakivaltaa ja musiikkiesityksia. Naytos ei ollut kauhean suosittu vaikka leffa on taalla julisteista paatellen aika iso juttu, mika oli tietysti tunnelman kannalta vahan harmi.

Siella samassa leffassa, pari penkkirivia taaempana, oli jostain hammentavasta sattumasta johtuen aikaisemmin Varkalassa tavattu Sallan opiskelukaveri seuralaisineen. Lienee kohtuullisen pieni todennakoisyys tavata uudestaan tassa maassa.. Kaytiin tanaan viela istumassa olutkuppilassa (niin, taalla on tosiaan sellaisiakin..) pari tuntia ja vertaltiin kokemuksia. Se ainakin opittiin, etta australialainen osaa kasitella riksa- ja taksikuskeja meita paljon paremmin.

Huomenna lauantaina kaydaan ihmettelemassa viela Chowpatty beachia ja joitain muita paikkoja. Olisi myos jotkut Elephanta Islandin luolat tuossa lahistolla, mutta taitaa olla nahty riittamiin luolia talle reissulle.. Yllattavan pienelta taa matkaajaa potentiaalisesti kiinnostava alue taalla Mumbaissa tuntuu, on sellainen olo etta taa kolme paivaa riittaa ihan mainiosti. Sunnuntaina aamulennolla siis kotia kohti.

Ellora, Maharashtra

Eli viela lyhyt muistio (…) toisesta paivaretkikohteesta Aurangabadista, Elloran luolista. Tarjolla edelleen buddhalaisia, kallioon kaiverretuja luolia, mutta niiden lisaksi myos hindulaisia ja jainalaisia luolia. Etaisyys vahan lyhyempi eli 30 kilometria ja bussi atkaan kuluiin vaan puolisen tuntia.

Luolat olivat jalleen hienoja, mutta uskonnosta huolimatta yllattavan samanlaisia kuin Ajantankin. Ajantassa luolia oli hieman alta kolmisenkymmenta ja Ellorassa toinen mokoma, joten toisena paivana alkoi huomiokyky olla jo tasolla “jaha, luola, next”.

Ellorassa erottui kuitenkin kivesta kokonaan esiin kaiverettu about isoa omakotitaloa suurempi Kailasan temppeli, jonka yksityiskohtia oli kaivertanut munkki jos toinenkin. Lounarin mukaan kaivamisprosesissa on pitanyt kaivaa ulos 200 000 tonnia kivea. Ylhaalta kalliolta katsottuna aika mahtavan nakoinen kolossi. Ja tietysti taynna intialaisia turisteja ja koululuokkia, eli melkoinen kaiku ja mekkala :) Uskonnollisissa paikoissa protestanttimieli keksii kai, etta pitaisi hiljentya ja kunnioittaa silla tavalla, mutta hindulainen uskonto on ylipaansa ehka hieman toiminnallisemman oloinen.

Jainalaiset luolat erosivat muista hieman sikali, etta niiden kaiverrukset olivat yksityiskohtaisempia. Olivatkin ehtineet tehda vain nelja luolaa nakojaan.

Takaisin Aurangabadiin paastiin share jeepilla, joka oli saman hintainen kuin bussi. Tosin sekin osavaltion organisoima toiminto nakojaan oli tarvittaessa tingittavissa, kun muutaman rupian paalle pihistelevat reppureissaajat tinkasivat itselleen hinnan kahdestaviidesta kahteenkymppiin.

Myohaan illalla jatkettiin matkaa vaihteeksi matkapahoinvointilaakkeen ja imodiumin voimin hotellilta kohti rautatieasemaa ja sielta yojunalla Mumbaihin. Talla kertaa testattavana luokka 2AC, jossa 3AC:hen verrattuna ei siis muuta eroa kuin yksi punkka vahemman paallekkain ja vahasen kalliimpi hinta. Ihan hyvin tuli uni kuitenkin ja oltiin hyvissa ajoin Mumbaissa asuinsijaa metsastamassa. Terrori-iskujen kohteeksi marraskuun lopulla joutunut Chhatrapati Shivaji Terminus naytti olevan ihan normaalisti toiminnassa, turvamiehia pyssyineen toki palloilemassa joka nurkalla.

Aurangabad ja Ajantan luolat

Tata naputellessa olemme Browsing Centerissa Aurangabadissa. Joku idiootti luukuttaa taalla taysia musiikkia ja jotain efekteja huonoista kaiuttimista, ja homman nimi on siis tosiaan taysia huonoista kaiuttimista. Saa nahdan kauanko tassa kykenee karsimaan..

Kavimme juuri syomassa kenties matkan tahan mennessa parhaan aterian olevinaan fiinissa tandooriravintolassa. Saattaa olla myos matkan tyystin paras ruoka, sikali hyvaa se oli: tandoorikanaa, tandoorikukkakaalia, sipuliraitaa, valkosipulinaanleipaa ja jonkin sortin lahi-itahenkista minttumaista vihreaa soossia.

Paikka oli vissiin Aurangabadin ravintoloiden parhaasta paasta, tai nain matkaoppaan mukaan, mutta tyypilliseen tapaan taalla ei oikein osata vieda yksityiskohtia loppuun asti. Poytaliinat olivat aika paskaiset, lautasliinat kangasta mutta huonosti pestyt, miesten vessa melkoinen loukko, keittion ovi likainen. Ei silla etta mua ois mikaan naista mainituista asioista yhtaan haitannut, ja varmaan paikallisten mielesta me naytettiin taysilta ryysylaisilta. Kerrasta toiseen sita kuitenkin ihmettelee sellaista tietynlaista yksityiskohtien huomioimisen puutetta tassa maassa. Asiat ei oo niin justiinsa, ja vaikka muks yritettais tehda homma vimpan paalle niin joku paikka jaa aina irvistamaan ja poikkeuksetta jossain nurkassa on kasa roskia.

Tultiin tanne Aurangabadiin viime yona junalla, joka oli asemalla kello 4 yolla. Junamatka sinansa oli aika tapahtumakoyha, meidan paikkoja oli jotain siirrelty ympariinsa mutta varaus oli kuitenkin voimassa. Liput oli ostettu IRCTC:n nettipalvelun kautta luokkaan 3AC, eli ilmastoitu vaunu jossa kolme makuupaikkaa paalletysten. Muut matkustajat tuntuivat olevan jonkin sortin intialaista keskiluokkaa, ei hirmuisen varakkaan oloista jengia mutta selvasti ihan ok:sti toimeentulevaan. Tavallaan Sleeper Classissa on ehka hauskempaa porukkaa, kun siella on suunnilleen joka sortin tallaajaa. Toisaalta 3AC:n vaunut on selvasti siistimpia ja ehka vahan valjempia.

Katsottiin etukateen lonely planetista, etta Aurangabadin aseman lahella on joku ihan ok halpishotelli, ja marssittiin sitten sinne. Jotenkin sillakin matkalla ja siihenkin aikaan noin 700 riksakuskia yritti tarjota kyytia meille, monet jopa siihen samaan hotelliin minne oltiin menossa johonkin naurettavaan 10 rahan hintaan. Kyseessa tietysti jonkin sortin komission tai valityspalkkion metsastys. Sitkeimpia sai melkein lyoda etta suostuivat lahtemaan muualle, yksi jopa juoksi peraan kun ei saanut invamopoaan kaannettya.. Siina tulee tosi tyhma olo kun kavelee autiota katua ja vieressa kruisailee jono riksoja, joista ukot yrittaa maanitella tulemaan kyytiin.

Vahan kuumottava tilanne koettiin myos siina vaiheessa, kun pimeassa kaveltiin vahingossaumpikujaan jostain yhtakkia ilmestyneen ihan siistinnakoisen asuinalueen keskella. Siella oli sitten vahtikoiria, suunnilleen ekoja kaulapannallisia rakkeja koko maassa, joista yksi juoksenteli kadulla eli ei aidattuna. Jotenkin elin siina kasityksessa, etta jos koira tavallaan venyttaa etutassuja maata vasten niin, etta sen rintakeha ottaa maahan, niin se on joku leikkiinkutsuasento. No talla koiralla se vissiin tarkoitti etta se meinaa repia meilta kurkut auki ja syoda jalat, tai sitten se vaan suuttu kun me ei leikittykaan. Vahan kuitenkin alkoi pelottaa siina vaiheessa, kun joku kapinen ja vesikauhuinen otus muuttuu yhtakkia akaiseksi ja alkaa naykkia jalkoja..

Hotellissa oltiin sitten joskus vahan ennen viitta, kaytiin maailman kylmimmassa suihkussa ja vedettiin lyhyet nokkaunet. Aamulla oltiin heti kymmenelta varhain matkalla kohti Ajantan luolia. Taalla Aurangabadin lahella on siis kaksi luolamestaa: Ajanta ja Ellora, joista ensin mainittu oli tanaan agendalla ja sijaitsee noin 100 kilsan paassa Aurangabadista. Hotellin respan mukaan sinne menee bussilla 4 tuntia, ottakaa taksi, han voi soittaa. Opaskirjan ja turisti-infon mukaan sinne menee julkisella bussilla kaksi tuntia, mika pitikin sitten lopulta paikkansa, joskin aika kuumottavaa kaahausta siihen tarvittiin. Taalla sellainen senttia vajaaksi kolarista jaava ohitus, josta Suomessa kerrottaisiin kannissa sankaritarinoita, on ihan perusjuttu.

Aika alyton setti oli sitten se tienposkesta Ajantan luolille paaseminen. Matkaa oli 4 kilsaa ja Maharastran osavaltion turistipuljulla oli siihen monopoli. Eka maksettiin koppiin 7 rupian jonkin sortin hyvittelymaksu, jonka jalkeen palloiltiin parkkipaikalla jotta mitas nyt sitten. Sitten sielta hyokkasi lauma jotain avuliaita tyyppeja ohjaaman, etta tuota kautta, ja se tuo kautta olikin sitten noin 50 metrin kuja taynna kojuja ja jos jonkin sortin yrittajaa. Kujan jalkeen sitten leveammalta polulta viittaa seuraillen kinttupolulle sukkulabussia kohti, tosin viela polku haarautui muutaman kerran ja joka kulmassa joku kivia myyva jatka paivystamassa avuliaasti.

Ja taa oli sitten kaiken jarjen mukaan se virallinen reitti, sita kaytti inkkarituristitkin, ei hyvaa paivaa.. Sitten tarkastettiin hyvittelymaksuliput, mentiin bussiin, maksettiin bussi, istuttiin, mentiin jonkun jatkan opastamana lipunmyyntikiskalle, ja sitten tarkastuspisteen kautta itse luolille. Huh.

Luolat itsessaan oli sitten aika nakemisen arvoiset Buddhalaisten kallion kylkeen tonkimat palvontameiningit. Niita oli yhteensa kai noin 30, joista suurempia oli ehka sen 15 kappaletta. siina kohtaa oli sellainen hevosenkengan sisakaaren mallinen kalliojyrkanne, johon ne luolat oli uurrettu, ja joka luolassa sitten oli buddhan ja boddhisattvojen muotoja ja ties mita muita kiveen kaiverrettuja kuvia. Vanhimmat vissiin jostain muutama sata eaa, nuorimmat 1000 vuotta vanhoja nekin. Lankkareita oli paikalla ihan muutama, lahinna intialaisia turisteja erilaisissa ryhmissa.

Hauskana yksityiskohtana muuten sinne luolien edustaa kiertavan kallioon kaivetun polun paahan tai sielta takaisin olis paassyt kantotuolilla. Muutama intialainen mamma ja yksi melkoisen nolon nakoinen lankkarimummeli tata vaihtoehtoa kayttikin hyvakseen. Sallallekin sita kaupiteltiin mutta ei kelvannut syysta tai toisesta.

Itse Aurangabadista ei ole juuri kerrottavaa, jonkin sorin nahtavyyksia taallakin on, mutta suurin osa turreista lienee katsastamassa noita meidankin kyttaamia luolia. Huomenna viela Elloran luolat, joissa on saman verran vissiin luolia mutta osa hindujen ja osa jainalaisten. Sitten illalla kohti Mumbaita, yojunalla.

Hyderabad, Andra Pradesh – tai oikeastaan riksamiesten rodusta ja valokuvaetiketista

Coimbatoresta matka jatkui paikallisen halpalentoyhtion SpiceJetin lennolla Hyderabadiin. Aamulla kaikki tuntui sujuvan vahan liiankin hyvin, taksi lentokentalle oli kovin kohtelias ja nopea, lento lahti ajallaan – ja Hyderabadin lentokentta sijaitsi puhtaudestaan ja muutenkin ilmiasustaan paatellen ihan jossain muualla kuin Intiassa.

Lentokentalta piti huristella bussilla “public transport centeriin”, josta piti saada prepaid-riksoja ja takseja kaupunkiin. No, ei saanut, paitsi kalliita takseja ja niskaansa myos yhden erittain raivostuttavan taksitrokarin. Bongattiin kuitenkin kentalta yhtakkia bussi, jonka etunenassa seisoi kyltti Secunderabad Jn eli rautatieasema, jonne pitikin paasta. Haa! Sinne, ja trouttisedalle pitka nena.

Tai sitten ei, bussi nimittain huristeli 8 kilometrin matkaa yli kaksi tuntia, ja ilmeisesti kierteli mennessaan jotain helkkarin kehatieta pitkin. Pysahtyi myos matkalla seisomaan taysin tuntemattomasta syysta tienpientareelle muutamaksi minuutiksi. Lopulta paastiin kuitenkin perille ja saatiin tavarat sailytykseen ja eikun pikaisesti katsomaan edes muutamaa monumenttia, kun junan lahtoon oli viela kolme-nelja tuntia aikaa.

Paivan onnistui hyvin pilaamaan kuitenkin riksamiesten rotu. Tarjoukset 6 kilometrin ajomatkasta kaupungin halki lahtivat ensin 300 rupiasta. Kaikissa kotteroissa oli mittarit, mutta kukaan ei niita suostunut kayttamaan. Lopulta loydettiin yksi jantteri, joka suostui, ja hintamaksimiksi heitti sata rupiaa. Kuulosti kalliilta mutta aika raksutti, joten eikun menoksi. Mittari raksutti tosiaan, mutta matkan aikana tuli selvaksi etta ihan oman mittaisia kilometrejaan, kun etaisyydeksi tuli 20 kilometria (mika olisi tarkoittanut, etta riksan oisi pitanyt huristella mopomoottorillaan 60 kilsan tuntivauhtia) ja hinnaksi yli satasen. Matkalla tyyppi viela pysahtyi mitaan sanomatta johonkin korjaamoputkaan lisaamaan oljya koneeseen. Huoh. Kaveri sai satasen ja muutaman valituksen, jotka varmaan valitettavasti jaivat kielimuurin taa.

Perilla nokotti kulkutautiepidemian (tai varmaan siita selviamisen) muistoksi pystytetty neliporttinen riemukaari Charminar moskeijamaisine muotoineen. Ihan natti rakennus. Tunnelma meni kuitenkin jokseenkin pilalle, kun ensin maksettiin 250 rupian ulkomaalaismaksu sisaan, pysahdyttiin evastauolle alatasanteelle ja jouduttiin samantien intialaiskameroiden ristituleen – tietysti lupaa kysymatta. Hermot paloi totaalisesti siina vaiheessa, kun joku nelikymppinen intilaisseta-aalio kuvaa kahden metrin paasta meikalaisen naama kannykkakameralla eika lopeta, vaikka huudan kieltoja ja laitan kaden valiin. Voi haloo hemmetti sentaan, mika naita ihmisia riivaa? Vaaleatukkaisena taalla on olo valilla kuin milla lie sirkuselaimella. Lapsien kohdalla antaa vahan anteeksi, mutta etta aikuinen mies?

Onnistuin sentaan kostamaan samalla monumentilla muutamalle jollille nappaamalla samantien kuvan takaisin jarkkarikameralla – naytti aika hyvin pelastyttavan tyyppeja.

Kun yritettiin viela saada riksakuskia takaisin pain, ensimmainen tyyppi kohteen kuultuaan nyrpisti vahan nenaansa ja elehti siihen malliin, etta ei han oikeastaan jaksa sinne ajaa. Lopulta saatiin tingattua toiselta tyypilta samaan 100 rupian hintaan kyyti takaisin, vaikka silla hetkella olisi lahinna tehnyt mieli ampua koko riksakuskilauma. Asemalla kun kysyin sama kaveri tunnusti, etta intialaisen hinta olisi ollut about puolet. Arsyttavaa, vaikka tavallaan myos ihan oikein. Raivostuttaa kuitenkin, etta jotkut turret selvasti maksavat noita alyttomia 300 rupian hintapyyntoja, kun niita viela kannattaa pyytaa. Kielimuurin takia ei saa edes jarkevasti selitettya, etta oletteko miettineet monen turistin maksavan ihan mieluusti vahan sita ekstraa, jos kyydin saisi ilman hemmetinmoista saatoa ja tappelua.

Talla hetkella olemme vakuuttuneet, etta riksakuskit ovat joku oma rotunsa tai geenivirheensa, silla muuten ei oikein juuri nyt mahdu kaaliin, etta joku jaksaa olla noin hankala paivasta toiseen. Ei kiitos, en tarvitse riksaa, otan bussin tai haluan kavella menevat yleensa nailla tyypeilla toisesta korvasta ulos ja toisesta sisaan, vaikka kuinka toistelisi.

Taman kaiken saadon jalkeen jai aika ankea kuva koko Hyderabadista, harmi kaupungille.

Coimbatore, Tamil Nadu – oikeastaan junamatkaa

Maisemat vaihtui. Lopulta Varkala oli ihan mainio holiday within a holiday, jossa olisi varmaan voinut viela pari paivaa viihtyakin jos majoitus olisi ollut vahan edullisempaa. Lahdettiin kuitenkin tanaan aikaisin aamusta ottamaan kiinni alkuperaista matkasuunnitelmaa.

Varkalassa aika kului lomaisan verkkaisesti: aamuheratys, aamiaiselle, rannalle, juomatankkaukselle, hetkeksi lepaamaan ja illalla syomaan. Ihminen on lopulta tyytyvainen aika vahaan, esimerkiksi aurinkoon, aaltojen pauhuun ja hyvaan kirjaan (lopputuloksena lisaa matkakuumetta ja vahan palanutta nahkaa, tietysti). Isot aallot oli myos ihan mahtavaa kuunneltavaa ja katseltavaa ja Tuukan mielesta myos uitavaa Varkalan rannalla! Surffaajia ei sentaan nakynyt, mutta bodyboardeja jonkun verran. Pilliin viheltavat uimavahtisedat kiivaasti pitivat joota, etta uimarit pysyivat turvallisessa kohtaa rantaa.

Viimeisena Varkalailtana tavattiin myos Ausseista lomailemaan lentaneet Reetta (opiskelukaveri) ja Mike, joilla matkasuunnitelmat olivat menneet vahan samalla tavalla saadoksi – lopputuloksena oltiin yhta aikaa maisemissa ja ihmeteltiin illallisen aaressa intialaista elamanmenoa. Heilla matka jatkui nautiskelemaan Keralan backwaters-alueille houseboatilla.

Me omapaamatkailijat sen sijaan aamulla 07.30 taistelimme muutaman riksakuskin kanssa kyydin hinnasta Kallamballamiin, suivaantuneina kavelimme bussistandille ja matkalla vaihdoimme myos matkasuunnitelmaa bussista junaan. Riksakuski jai 150 rupiaa koyhemmaksi ja me paastiin 8 rupian bussimaksuilla. Pompattiin siis Varkalan juna-asemalle, josta menikin suoria junia tanne Coimbatoreen ja ostettiin istumapaikaton lippu suoriltaan.

Varkala ei ollut poikkeus intialaisesta juna-asemasta eika myoskaan junasaadosta: junat oli myohassa ja opaskyltteja oli tai ei, joten lopputuloksena hypattiin jenkkipariskunnan kanssa yhteistuumin vaaraan junaan. Suunta oli kuitenkin oikea, joten paadyttiin ihmettelemaan maailmanmenoa Kollamiin hetkeksi, josta lopulta jenkeille loytyi oikea juna Kochiin ja meille tuntia myohemmin aiottu juna, jossa koroteltiin Coimbatoreen.

Juna oli tosiaan tayteen asti varattu, mutta meille myytiin joku mystinen SLUR-lippu, josta matkaoppaat eivat tienneet mitaan, mutta joka ilmeisesti tarkoittaisi sleeper class unreserved: mars etsimaan vapaata sijaa siis sleeper class – luokan vaunusta, jossa siis on loossissa aina istu- tai nukkumapaikat kuudelle. Eipa kukaan ainakaan heittanyt ulos vaunusta, ei itse asiassa edes kysytty koko lippua.

Ensimmaiselta paikalta meidat ajoi matkoihinsa mustiin pukeutuvien hindumiesten aalioseurue. Nahtiin naita epakohteliaita joukkoja myos edellisella reissulla, mutta ei oikein selvinnyt keita ovat. Nyt arveltiin, etta saattaisivat olla brahmiinipappeja ulkoasusta paatellen, parrat naamassa. Asu siis koostuu mustasta paidasta ja mustasta dhoti-lannevaatteesta, joissa on oransseja kuvioita, lisaksi oranssit huivit. Miehet remusivat muutenkin junassa ja ajoivat paikoiltaan ihmisia, joilla oli paikkavaraukset, vaikka heilla siis itsellaankin oli koko loossi varattuna. Pitaa yrittaa selvittaa, mita nama huonosti kayttatyvat ehka-pyhat miehet oikein ovat.

Saatiin istumatilaa kuitekin ystavallisen intialaisperheen ylapedeilta, eika tarvinnut toista kertaa reissun aikana siirtaa rinkkoja edestakaisin. Kovahkolla penkilla istuminen alkoi kylla hippasen puuduttaa, silla reissu kesti kaikkiaan n. seitseman tuntia. Onneksi samaisen intialaisperheen tytar opasti meidat oikealle asemalle saavuttua ulos junasta, silla juna saapui perille tuntia konduktoorin ilmoittamaa aikaa aikaisemmin. Taas varsin tyypillista Intiaa, etta edes junan konnari ei tieda sen aikatauluista tai matkan kestosta mitaan.

Coimbatoressa siis. Ollaan halvassa mutta tosi siistissa majoituksessa vain yksi yo ja kaytiin tayttamassa junapaivan tyhjentamat vatsat paikallisessa pikaruokalassa, jossa ruoka kuitenkin tuli banaanilehdille vahan perinteisten meals-lounaspaikkojen tapaan. Aamulla surautetaan kohti lentokenttaa ja kohti Hyderabadia, muslimikaupunkia about keskella Intiaa.

Rantaelamaa Varkalassa

Kirjoittelen tata jonkun sortin hyonteisten siristessa parin metrin paassa ulkona ja aaltojen humistessa noin 15 metrin paassa (yli 20 metria alempana tosin) rantaan. Ollaan nytten Varkalassa, 8° ja rapiat pohjoisen pallonpuoliskon puolella ja Intian lansirannikolla. Tan aloituksen perusteella paikka ehka kuulostaa vahan idyllisemmalta kuin se onkaan.

Paadyttiin tanne hirviomaisen 15 tunnin istunnon lopputuloksena uuden vuoden aattona. Privabussi Triruchirappalli – Thiruvananthapuram (tai brittien mielesta Trichy – Trivandrum), julkinen bussi Trvandrum – Kallambalm ja riksakyyti lopulta tanne Varkalaan. Riksakuski alkoi matkalla ehdotella etta vie meidat suoraan jollekin tietamalleen majoituspaikalle, mihin sitten suostuttiin voipuneina. Siina vaiheessa me nahtiin tasta Varkalasta vaan hamaria, sokkeloisia pikkupolkuja keskella harvaa metsikkoa ja  jos jonkin sortin majapaikkoja joka puolella.

Osoittautui etta majapaikkaa ei niin vaan loytynyt, uuden vuoden aatto on varmaan taalla melkein vuoden hektisin hetki.. Muutamasta ekasta paikasta tuli pakit, sitten dumpattiin riksakuski ja kaveltiin silla hetkella nakopiirissa olevaan paikkaan ja sielta sitten kiskurihintainen huone loytyikin. Sekin oli kylla paikan viimeinen, kuten meille myohemmin selvisi. Hauska mesta kyllakin, iso seinamaalaus, oma parveke tokassa kerroksessa ja vahan kulunutta mutta harvinaisen siistia. Hotellirakennuksen pihassa on muutama bambumaja ja parvekkeelta parin piirun verran merinakoalaakin.

Oltiin vissiin kohtuullisen rajahtaneen nakoisia, koska hostellilla hengaileva henkilokuntaan kuuluva intialaishippi (?) jotain asiasta jopa kommentoi. Suositteli kuitenkin kavelya noin 50 metria tuohon suuntaan, josta kuulemma loytyi jonkin sortin kahvila. Suihkun jalkeen niin tehtiinkin, ja osoittautui etta majapaikka on tosiaan ihan Varkalan kallion lahella, kahvila tai ravintola (no, osittain katettu maalattiainen terassi se oikeastaan oli) ihan kiinni kalliossa ja nakymat aika huikeat. Ja aurinko varsin tulinen. Eli ihan mukava sijainti lopulta, vaikka huonetta ottaessa ei asiaa tiedettykaan.

Samaisessa ravintelissa oli luvassa illalla uuden vuoden bileet, johon varattiin saman tien poyta. Siita piti maksaa vahan, mutta tarjoilija sanoi maksun olevan ennakkoa illan laskusta, ja ajateltiin, etta kaydaan nyt siella sitten vaikka juomassa jotkut juomat jollei muuta. Eli aika klassinen turremeininkin, illalla oman hotellin ravintolaan ja niin edelleen.. Ilta olikin sitten melko kauhea, lahinna varmaan siksi etta me oltiin aivan poikki ja pilkittiin molemmat seuraten turistien humaltumista ja vahasen saalittavaa bollywood-tanssishowta, jossa kasa nuoria intialaismiehia tanssi kappaleen toisensa jalkeen aivan samalla tavalla. Palvelukin kylla oli surkeaa, ruoka pahaa ja kallista, ja tarjoilijan vahan turhan lipeva suhtautuminen Sallaan melko luotaantyontavaa. Lopulta se etumaksukin sitten oli muuttunut sisaanpaasymaksuksi, mika tilanne kylla ratkesi meidan eduksi lopulta. Kymmenelta mentiin ottamaan lyhyet tirsat ja vuoden vaihtuessa tultiin katsomaan parit raketit ja humalaiset hindut.

Seuraavana paivana elama naytti paljonkin kivemmalta, mika oli arvattavissa jo edellisena iltana tietysti. Tilattiin aamiainen parvekkeelle ja lahdettiin sitten katsomaanvahan milta taalla nayttaa. Taalla on kaytannossa tallainen korkea kallio, jolla paaosa asutuksesta sijaitsee, seka sitten perus keskenaan identtisia ravintoloita ja hippirytkykauppoja ihan kallion reunalla. Molemmissa paissa kalliota on rannat, pohjoisessa paassa pieni kaytannossa lankkareiden valtaama ranta ja etelapaassa sitten muutaman sata metria pitka ranta, jonka toisessa paassa on enimmakseen paivaretkihinduperheita (naiset sareissa, miehet kalsareissa) ja toisessa paassa kalpeita tai ultravioletteja lankkareita bikineissa ja speedoissa.

Mutta on Varkala tosiaan melko turistoitunut paikka. Vuoden 2006 Lonely Planetin perusteella taa kuulostaa aika hyvalta, vuoden 2007 Rough Guide jo vahan varoittelee pakettimatkameiningista ja kehitys pakettimatkojen suuntaan nayttaa olevan tosi nopeaa. Ei taa silti mikaan ihan kanarian rantakohteen tyyppinen paikka ole, mutta esim meidan kaymiin Goan rantoihin (Palolem, Benaulim) verrattuna liikkeella on ihan eri tavalla perheita ja elakelaisia, ja taalla on selvasti muutamia melko kalliita resortteja. Jengi kulee yllattavan rivoissa uimapuvuissa ympariinsa, mika on jotenkin harskia touhua verrattuna paikallisten siveyskasityksiin. Toisaalta jonkun verran on myos hipin nakoisia matkaajia seka sitten intialaisia, joista valtaosa taitaa olla bussilla laheiseen temppeliin rahdattuja pyhiinvaeltajia, jotka tulevat sitten hengailemaan rannalle lopuksi.

Eli aika sekalainen seurakunta on liikkella, mutta hirvean edullista ja esim vuoden 2006 Palolemin kaltaista chillia meininkia taalta ei kylla saa. (pakko pistaa tuohon tuo vuosi, koska ei voi mitenkaan tietaa millaista vaikkapa juuri Palolemilla on talla hetkella..)

Joka tapauksessa Tamil Nadun jalkeen taa on aika mukavan hidastempoinen paikka, ja kylla muutama paiva rantaelamaa taalla on ihan hauskaa valissa.
Ollaan taalla viela huominen kokonaisuudessaa, suunnitelmissa taman ja eilisen tapaan lahinna herata, kappailla aamiaisen kautta rannalle ja lukea ja uida.

Ylihuomenna lahdetaan taittamaan matkaa kohti Coimbatorea ja sielta lennetaan yliylihuomenna Hyderabadiin, josta sitten paasta vihdoin sille reitille jota tan reissun loppupaan piti alun perin kulkea. Meilla oli myos lennot Trivandrum – Mumbai varattuna, mutta ne sai peruttua joten paatettiin sittenkin kayttaa junaliput Hyderabad – Aurangabadiin ja katsoa Ajantan ja Elloran luolia pari paivaa ennen Mumbaita. Tai siis, tuon peruutuksen minulle vakuutettiin olevan mahdollista Air Indian puhelinpalvelussa, ja rahojen pitaisi kilahtaa takaisin visalle, saapa nahda millainen taistelu siita tulee..

Tiruchirapalli, Tamil Nadu

Trichyn kokemukset tuntuu vahan kaukaiselta, mutta yritetaanpa tiristaa jotakin. Puolet Trichy-ajasta meni kaytannossa sairasteluun: ensin mulla se mainittu nuhakuume, sitten iski yllattaen vatsatauti ja sitten viela Tuukalle sama flunssatauti. Ehdittiin kuitenkin kierrella ns. pakolliset nahtavyydet, viettaa epatoivoinen ja torkean kallis parantumisilta hotellilla yliaikaa ja raahautua lopuksi Imodiumin ja Q-team flunssapillereiden voimalla varattuun yobussiin kohti Trivandrumia. Kunnon medikalisaatiota ilmassa.

Trichyssa matkailijoiden listalla on kaksi-kolme temppelia: Rock Fortin kalliotemppeli seka kaupungista pohjoiseen oikeastaan Srirangamissa sijaitsevat Ranganathaswanyn temppeli ja pieni Sri Jambukeshswaran temppeli. Ehdittiin kurkata naista lopulta paivan aikana nuo kaksi isointa. Turreilu sujui yllattavan sujuvasti, silla kaikki kohteet on yhdistetty yhdella kaupungin bussilinjoista (no 1), joita lisaksi kulkee suht usein.

Intiasaatoon meni taas kevyesti hermot bussia etsiessa, kun kavuttiin laiturilta bussiin, jonka nokassa komeili numero 1. Rahastaja kuitenkin heitti pihalle ja kaski menna toiseen bussiin numero 1, koska tama bussi ei nyt mene sinne. Hmmmh… tyypillista intiaa. Bus no1 goes there sir but bus no1 does not.  Bussimatkalla sentaan soi viihdyttamassa intiapoppia kaiuttimista :)

Ranganathaswamyn temppeli oli hieno, mutta ei ihan Chidambaramin veroinen. Ensinnakin paikka oli selvasti enemman matkailijoille suunattu. Sisimmat osat olivat ei-hinduilta suljettu, mutta uloimman portin tienoilla riekkui jos monenlaista oppaan kaltaista yrittamassa tehda tienestia. Ukotus alkoi jo kenkahyllylta, jossa poika vaitti portaiden paassa olevan katselutasanteen menevan kiinni puolen tunnin paasta ja menemaan akkia sinne. Selva, mikas siina. Tasanteen juurelta loytyi heti opastamaan joku intialaisjantteri, joka kovasti selitteli ylhaalla mika gopurameista on mikakin ja miten paasee sisalle katsomaan temppelisetteja.

Kuten Chidambaramissa myos taalla brahmaanit eli papit ovat kovia keraamaan suurisummaisia lahjoituksia turisteilta, jotka erehtyvat menemaan liian pitkalle tai laittamaan nimensa vieraskirjaan (onneksi on lounarit sun muut naista varoittamassa). Ylatasanteen jantteri kehotti menemaan kortillisen oppaa kanssa, mutta heita olisi kuulemma vaikea saada tahan aikaan vuodesta. No kuinkas yllattaen kohta paikalle ilmestyy toinen jantteri, joka kaivaa paidantaskustaan rahjaantyneen opaskortin, jota esittelee leimoineen kaikkineen. Muilla oppailla nama siis roikkuivat kaulanauhassa. 650 rupialla olisi saanut vaikka mita showta, johon sisaltyi myos jotain ajelua riksalla ja ties mita hyppivia apinoita. Alkoi meikalaisella kuitenkin halyytyskellot soida kun ei korttia kehdannyt pitaa hetkea kauemmin esilla, ja hintakin oli yhtakkia kovasti tingittavissa kun kieltaydyttiin ensimmaisen kerran.

Arsyttavat jantterit saivat siis jaada tasanteelleen metsastamaan seuraavia uhreja,  itse tyydyttiin kavelemaan omin avuin temppelia ympari. Mika onnistuikin ihan hyvin, vaikka hieman epailyttava olo jai paikasta, jossa joka nurkalla roikkui jotain kieltotaulun nakoisia kyltteja tamilin kirjoituksella ja siella taalla viela hintalistoja samoin ilman englantiversiota. Paastiin kuitenkin ulos sen kummempia lahjoituksia antamatta, nahtiinpa matkalla yksi sadhukin itseaan kuvauttamassa.

Bussimatka jatkui Rock Fortiin, joka on siis kaytannossa kallion paalle rakennettu hindutemppeli, jonne kavutaan lahes 500 porrasta. Paikka oli ehka hieman yliarvostettu matkaoppaissa, silla itse temppeli oli lopulta tosiaan hyvin pieni, eika sinne paassyt ei-hinduna taaskaan sisalle, kuten ei myoskaan toiseen temppeliin hieman alempana rinteessa. Saipahan kalliolta kuitenkin hienot maisemanakymat kaupungin yli ja aina Srirangamin temppeleille asti. Kameran linssiin osui myos muutama innokas intialaisperhe, joista toinen pyysi ryhmakuvaansa myos sahkopostitse peraan.

Toinen seurue puolestaan oli tullut meidan kanssa samalla bussilla paikalle, ja siella jo kaksi nuorta tyttoa kovasti virnisteli ja heilutteli meille koko matkan viereiselta penkilta. Nyt valokuvan jalkeen koko perhe halusi katella kuvaajaa ja seuralaista ja ihmettelivat viela kovasti kauniita vaaleita hiuksia (harmi, ettei yhteista kielta ollut tarpeeksi kertomaan, etta olisin mieluusti vaihtanut paksuihin tummiin ja kiiltaviin intialaisihiuksiin ja ruskeat isot silmatkin voisi ottaa kaupan paalle!).

Paikallisen suhtautuminen valokuviin aina mietityttaa. Yleensa ei kehtaa millaan ottaa kuvia paikallisista (myos siksi, etta kameran edessa ryhtyvat yleensa kovasti poseeraamaan), mutta toisaalta he nayttavat olevan usein ihan mielellaan kameran edessa ja takana - ja yleensa tosiaan poseerauksen kanssa. Yleisin ilmio on kuitenkin nuori intialaismies, joka joko hapeilematta tai sitten vaivihkaa ottaa kuvaa vaaleaihoisista (erityisesti naisista), tai haluaa itse mukaan kuvaan. Muun muassa Trichyn temppelista tullessa joku ihan siististi pukeutunut ja perheellinen mies pyysi saada itsestaan kuvan meidan kahden kanssa. Mihin lie tarkoitukseen, huonolla kannykkakamerala huonossa valosas. Onneksi nyt voi  kiinni jaadeiden saakuvaajien kohdalla kaivaa kostoksi jarjestelmakameran taskusta ja kuvata takaisin isommalla vehkeella.

Njoo, pitkasta virsi kaunis. Temppelikierroksen jalkeen iski delhy belly  pikavauhdilla, mutta meni onneksi imodiumlaakityksen avulla ohi niin, etta pystyttiin lahtemaan suunnitellulla yobussilla matkaan. Yllattavan hyodyllisiksi osoittautui myos apteekista hommattu rehydraatiopulveri, joka sekoitettiin veteen. Teki mieli hamstrata niita kotiin mukaan, mutta mitapa niilla siella yleensa tekisi.

Bussi lahti ihan aikataulun mukaan, mutta yllattaen oli perilla about kolme tuntia ilmoitettua myohemmin. Liittyisikohan siihen, etta ainakin tunnin verran istuttiin odottamassa pikkukaupungissa, kun miehet purkivat bussin katolta valtavaa pakettilastia. Yksi paketti kulki tassa tehokkaassa touhussa yleensa noin viiden kaverin kasien kautta katolta maahan kasaan.

Lopulta savuttiin Trichyyn puolen paivan maissa ja bussi pudotti meidat jonnekin riksarysaan ties minne pikkukadulle. Hulluja hintoja heitellyt riksakuski erehtyi sanomaan kadun ja paljastui, etta oltiin kilometrin paassa bussiasemalta. Pienten sivullisnaurujen ja tinkauksen jalkeen saatiin riksakyyti suht jarkevaan hintaan ja paastiin lopulta myos eroon kaverista, joka kovasti yritti myyda meille kallista kyytia Varkalaan asti. Onneksi bussiaseman enquiry-luukulta loytyi talla kertaa avuliaita ja nauravaisia miehia, jotka opastivat meidat vaihtoyhteydella eetenpain, vaikka kysymykseni Are there any other buses going to Varkala except the buses going to Varkala? ei ehka ollut ihan maailman selkein ;-) Kerala toivotti tervetulleeksi ihmisten ystavallisyydella, ja muutama lansimainen kirjainmerkkikin nakyi infotauluissa!